sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Tämä pääsiäinen

"Mä ajassa oudosti liikun, tää tottako on vaiko ei...", lauloi Hector joskus 1970-luvulla. Tuo säe on juuttunut korvaani tuossa mennäviikolla. Se alkoi soida entisöinnin oppitunnilla kansalaisopistolla. Olen siellä entisöimässä äidin kapioarkkua. Opettaja sanoi jotenkin näin:"Meidän tulee seurata, jos ajassa liikkuu uusia oivalluksia tai ideoita." Ajattelin heti pian, että minähän tässä ajassa liikun, ja oudosti sittenkin.
Varsinaisen järkytysherätyksen koin, kun tajusin, että iso markettimme mainosti itseään suurin kirjaimin sillä, että on auki vuorokaudet läpeensä, koko pääsiäisen, kaikki sen pyhät. Itselleni on vahvasti taottu mieleen, ettei suurina juhlapyhinä, eikä edes sunnuntaisin, ole soveliasta mennä kauppaan. No, ovat ne muutkin marketit auki nämä pyhät päivät. Ei siinä mitään, jos joku hakee tarvitsemansa ruoan pyhänä, mutta se yleinen ajatus, että tämä on tätä ainaista samaa pyhät ja arjet! Sitä vaan olla möllötetään, shoppaillaan ja eletään kuin Ellun kanat.  Eikä nyt ole kysymys vain tästä kauppa-asiasta, on kysymys paljon suuremmasta. Se kristillinen arvomaailma, johon olen saanut kasvatuksen, on vähä vähältä murenemassa. Sivukorvalla (omistan sellaisenkin:)) kuulin joltain radiokanavalta haastattelun, jossa joku nuori mies totesi puolihuolimattomasti:"En todellakaan tiedä, en ole koskaan ollut hyvä näissä juhlapyhissä." Häneltä tiedusteli joku sitä, mikä päivä tämä kiirastorstai nyt oikein on.

Minäkään  en ole hyvä näissä juhlapyhissä. Eikä minulle ole oikein luonteenomaista paasata tällaista moralismia, mutta jotenkin nyt vaan tunnen itseni aivan vieraaksi ja muukalaiseksi tässä ajassa. Jeesus, hänen opetuksensa ja sovitustyönsä, jotka itselleni ovat kaiken Elämän lähde, on heitetty tarpeettomina rytöperän roskakasaan. Nyt on vallalla itsekkyyden ja kuluttamisen, kyynärpäätaktiikan ja hälläväliä - asenteen aikakausi. Ei tarvitse ottaa tosissaan Jeesuksen ohjeita lähimmäisen rakastamisesta. Vihapuhe ja pakolaisvihamielisyys ovat melkein muotia täällä meillä(kin) päin.

Mutta  Jeesus oli ihan toisenlainen. Hän oli valmis kärsimään, jos se on Jumalan tahto. Hän eli opetustensa mukaan, ilman syntiä. Hän tahtoi tehdä Isän tahdon loppuun asti, vaikka ristillä joutui kokemaan, että Isä hylkäsi hänet. Hän kuoli. Ennen kuolemaansa hänelle oli tärkeää tehdä hyvää, parantaa, auttaa köyhiä (niinkuin hän itsekin oli) ja saarnata oikeudenmukaisuutta ja Jumalan valtakuntaa.

Ja tänään, pääsiäisenä, suuri ilo täyttää kristikansan sydämen. Jeesus heräsi kuolleista. Hän elää.
Hän on ylösnoussut! Edelleen sanoma pätee,  Vaikka meidän aikamme kaikkine haasteineen näyttää hyljänneen hänet, hän ei ole hyljännyt ketään meistä. Näin uskon vielä tänään.







Pääsiäiskirkossa Parkanossa TV:n kautta, koska mulla on Flunssa



sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Opistolla taas

Edessäni on lautasellinen lihasoppaa. Ympärillä hyörii ihmisiä tarjottimineen etsimässä ruokasalista vapaata istumapaikkaa. Vihreät porsliinivarjostimet lampuissa ovat ennallaan, samanlaisia kuin 50 vuotta sitten. Tunnen monia ihmisiä, tervehdinkin. Vastapäisessä ikkunassa aurinko sädehtii lämpimästi. Opiston pihan takana jatkuu lakeus samanlaisena kuin vuosikymmeniä sitten. Istun pitkään ja huokaan viereeni saapuneelle tuttavalle:"Voisin istua tässä vaikka miten kauan tekemättä mitään. Katselisin vain tätä maisemaa, joka lapsuuden ja nuoruuden vuosina on piirtynyt syvälle minuun."

Mutta syön keittoni, annan paikkani seuraavalle ja jonotan astioiden palautukseen. Sitten siirryn opistorakennuksen kolmanteen kerrokseen. Siellä, luokassa numero yksi, odottavat muut vuosina 1966 - 1967 opiston käyneet kurssitoverini, tai siis ne heistä, joita opistovuosi jaksaa vielä innostaa niin paljon, että tulevat tähän toveripäivien kylkeen järjestettyyyn kurssitapaamiseen. Tunnen jännitystä. Tunnistanko noita ihmisiä, joiden kanssa kiihkeässä nuoruudessa vietin yhdeksän kuukautta tässä opistossa? Silloin vannoimme ikuista ystävyyttä ja itkimme silmät turvoksiin erotessamme toukokuussa 1967. Nyt tunteet ovat väljähtyneet, Mutta jotain varmaan sentään on jäljellä?

Saavun pieneen luokkahuoneeseen, jossa jo kaikki tuolit ovat varattuina ja  josta käytävään asti kuuluu iloinen puheen ja naurun ääni. Albumit on avattu ja päät kiinni toisissaan niitä innolla tutkitaan. Hämmästyksekseni tunnistan aika monta. Viisikymmentä vuotta on ehkä hieman muuttanut ulkoista olemustamme, mutta kukin on edelleen oma itsensä. Elämä on vienyt meitä erilaisa teitä, mutta nyt 21 noin seitsemästäkymmenestä on varannut juuri tämän päivän tullakseen tapaamaan vanhoja ystäviä. Miten mukavaa! Esittäydymme ja kerromme elämästämme ne tärkeimmät asiat. Tajuan, että tuo ammoinen opiskeluvuosi oli hyvin merkityksellinen. Jotain meissä tapahtui silloin. Emme eläneet noita kuukausia ja päiviä turhaan.

Itselleni opisto kaikkineen on ollut ihan oikea koti lähes koko lapsuuteni ja nuoruuteni ajan. Vanhempani olivat siellä opettajina, isä rehtorinakin. Vaivihkaa livahdin kurssikokoontumisesta takaisin tuttuun juhlasaliin. Siellä olivat laulajaiset jo alkaneet. Opiston nykyisistä opiskelijoista koostuva jazz-bändi soitti parhaillaan. Mahtavat lauluäänet noilla solisteilla! Ja sitten laulettiin Siionin Kannelta, joka itsellänikin tahtoo nykyään pölyttyä hyllyssä.Silmäni etsiytyivät jälleen ikkunasta ulos. Tuttu laulunhyrinä korvissa ja lapsuuden leikkipaikat siinä silmieni edessä, voinko tältä päivältä enempää pyytää?

Yhtäkkiä tuli kuitenkin ikävä omaan nykyiseen kotiin. Ostin vielä opiskelijoiden myyntipöydältä puolukkajäädykekakun ja suunnistin kohti parkkipaikkaa. Koivussa lauloi lintu. Kevät kohisi ympärillä. Onnellinen hetki.

Sauna ja aitat silloin joskus - ja ihana lakeus


Muistatkos tätä?


... ja tätä?

Ns. pikkuluokan perältä laulajaistunnelmaa

Ns. sivurakennuksessa on opistolaisten ja Kauhajoen taideyhdistyksen näyttely

Sininen taivas lakeuden yllä. Opistolla Marianpäivänä 2017

lauantai 14. tammikuuta 2017

Tärkeysjärjestys

On taas aika pysähtyä ja miettiä miten elämäänsä priorisoi. Mille arjessa on viisasta varata aikaa?
KonMarin siivousmetodissa kodissa valitaan esille ja säilytettäväksi tavarat, jotka tuottavat iloa ja jotka tukevat itse kunkin elämän arvojärjestystä.
Myös elämän muilla alueilla on jokaisen hyvä miettiä samaa. Mille haluan elämässäni antaa aikaa? Mitkä ovat arvoni? Mikä minua kantaa tässä päivässä niin, että huomisenikin on parempi?

Omat arvoni voi kiteyttää tuttuun Raamatun jakeeseen: "Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niinkuin itseäsi." Tämä maailmaa ja taivastakin syleilevä käsky vaatii arkielämässä toteutuakseen pientä mietintää. Tämä" kolmen käskyn kokoelma" pistää tarkkailun alle läsnäolon taitoni kohdatessani ihmisiä ja elämän tapahtumia sellaisina kuin ne minulle annetaan. Toisaalta - kun luotan armolliseen, rakastavaan Jumalaan, saan elää turhia murehtimatta ja levollisesti arkeani. Tuo Jumalan rakastaminen yli kaiken on vähän absurdin tuntuista. Toivon, että uskoni läpäisee kaiken tekemiseni. 
Totta on, että väittäessäni rakastavani Jumalaa yli kaiken, myös haluan häntä kuunnella aivan konkreettisesti päivittäin. Siitä en kuitenkaan aio pitää meteliä. Hedelmistäänhän puu tunnetaan. (Huh).

Elän lähimmäiseni eli mieheni  kanssa melko vaikeita aikoja sairauksien keskellä. Siksikin haluan pitää myös itsestäni hyvää huolta. Eli rakastaa itseäni. Tämä vuosi on ulkoilun, liikkumisen ja nukkumisen vuosi. Haluan raivata niille enemmän  tilaa jokaisesta päivästäni. Toivon, että voisin osaltani pitää huolta avioliitostamme olemalla kärsivällinen, huomioonottava, auttavainen ja ennen muuta lempeä ja rakastava. Oma hyvinvointi ja miehen hyvinvointi ovat toisistaan riippuvaisia. Jos hän voi hyvin, minäkin voin hyvin, jos hän voi huonosti, ei ole minunkaan hyvä olla. Mies arvostaa minua ja kannustaa kaikessa mitä teen. Se tuntuu hyvältä. Haluan osoittaa rakkauttani konkreettisesti olemalla läsnä silloin kun olemme yhdessä. Eli kännykkä pois käden ulottuvilta ja naamakirja kiinni aina ollessamme yhdessä.

Tähän arkipäivääni kaipaan ystäviäni! Toivon tältä vuodelta taitoa käyttää aikaani niin, että sitä riittäisi ystäville. Ystävyys ei ole onneksi paikkaansidottua. Ystävä on ystävä puhelimessa, kirjeissä ja sähköpostissakin. Vaikka parhautta on nähdä silmät, kuulla puhe ja tuntea lämpö.

Nämä asiat, Jumala, perhe ja ystävät,  joita ei ole kalenterissa säännöllisesti tiettyihin päiviin kirjattuna, ovat kuitenkin ne tärkeimmät, runko! Niiden tulee olla mielessä niin kirkkaina, että kalenteriin merkityt mieluisat harrastukset, liikunnat, kansalaisopisto, kuoro ja järjestötoiminta eivät ohjaisi elämääni. Sellaisena elämä olisi vain suorittamista. Haluan tänä vuonnakin elää rakastettuna ja rakastaen.
Kunpa tähän rakkauden piiriin kuuluisivat myös kaukaisemmat lähimmäiset, ne, joita en edes tunne, mutta joiden elämä tulee lähelleni jokaisen päivän uutisvirrassa. Elämän merellä seilataan niin erilaisissa tuulissa. Suurin osa suomalaisista purjehtii hyvinvoinnin myötätuulessa. Toivottavasti laivamme ei karahda kiville. Näin käy, jos unohdamme olevamme riippuvaisia luonnosta ja muun maailman ihmisistä. Elintasoa on välittäminen ja huolehtiminen - ei aineellinen rikkaus.

Elämä on yhteinen seikkailu, jossa jokainen kuitenkin  ohjaa omaa venettään. Ei pidä töniä toisia pursia, vaan koettaa seilailla muita satuttamatta. Tarvittaessa pitää tajuta ja uskaltaa mennä apuun.

Tämä kuva mieheni iloksi.  Häntä innostaa mikrokosmoksen elämä ja sen hahmot


Luonto!

Tutun lenkkipolun varrella tutut puut tervehtivät kulkijaa!

Uutta elämää odotellaan jälleen (seuraavassa polvessa, nääs)!

Rakkaus on pieniä tekoja!

Hyvä kirja päihittää facebookin aina!
 
"Liian suurten odotusten, vaatimusten paineessa
vapauteen minun anna, lepoon käydä, Jumala.
Rukouksen hiljaisuuteen, valoon Kirjan avatun,
lähellesi, Vapahtaja, kutsut kesken taistelun"



torstai 6. lokakuuta 2016

Muukalaiset

Ajattelin kirjoittaa syksyisen blogitekstin. Olin ottanut tätä varten muutaman valokuvankin. Äsken
kuitenkin jälleen näytettiin toisenlaisia kuvia uutislähetyksessä. Alan jo voida fyysisesti pahoin katsellessani niitä. Viime viikon kampanjointi tästä (hyvän) yhteiskuntamme harjoittamasta hiljaisuudesta kosketti.  En halua minäkään enää vaieta. Itsehän en Syyrian sodalle voi mitään, vaikka esimerkiksi Aleppon pommitetut kaupunginosat raatotaloineen ahdistavatkin. Vielä hirveämpää on kuvitella, miten turvatonta tuolla olisi elää. On vaikea katsoa lapsien pelokkaita kasvoja ja silmiä, joita vilahtelee uutiskuvissa. Nyt, kun viikon hauras tulitauko on ohi, sama moukarointi on alkanut jälleen suurvaltojen avustuksella.
Syyria on vain yksi valtio, josta ihmisten on paettava voidakseen elää.

Liikuttavaa on ollut myös hyvyyden katseleminen. Kreikassa, jonka talous on valtavassa kriisissä ja ihmisten elintaso alhainen, kukkii välittämisen kaunis kukka, laajasti ja rajoittamatta. Pienet saarivaltiot ovat vastaanottaneet ja auttaneet merestä kuolemasta valtavan määrän ihmisiä. He ovat ottaneet turvattomat koteihinsa, osoittaneet aivan yksinkertaista välittämistä. Niissä tarinoissa, joita teevee on välittänyt, ei ole kysymys mistään ihmeellisestä, vain  välittämisestä, väliaikaisen yösijan antamisesta, tavallisesta elämästä, johon vieras on otettu mukaan.

Entä sitten meillä? Oma kotikaupunkini teki päätöksen, ettei meillä ole varaa ottaa vastaan yhden käden sormilla laskettavaa määrää perheitä. Siis mitä??? Ei ole varaa! En ymmärrä, miksi maahanmuuttajat lasketaan aina vain menoeräksi, eikä ajatella sitä, mitä kaikkea sosiaalista, henkistä ja pitkällä tähtäyksellä taloudellistakin merkitystä heillä voisi olla meille, jotka alamme kohta haista näissä omissa liemissämme. Näin sanoo sydämeni ja järkeni ja myös kristinusko, joka on minunkin uskontoni. Iso Kirja kehoittaa osoittamaan rakkautta ja vieraanvaraisuutta, ystävällisyyttä ja hyvää tahtoa kaikkia ihmisiä, mutta erikseen mainiten erityisesti muukalaisia kohtaan.

Kidutin itseäni katsomalla tv-dokumenttia elämästä niissä säilöntäkeskuksissa, joita australialaiset olivat perustaneet pienille saarille, mm. Naurun saarelle. Niissä pakolaiset elivät määrättömän ajan verkkoaitojen sisällä parakeissa aivan kuin vankeina. Meno oli kuin keskitysleirillä ja jo ennestään traumatisoituneet ihmiset kärsivät siellä tosi pahasti, Siis tosi pahasti.

Mikä meitä  ihmisiä oikein vaivaa?

Aloitin tämän tekstin kirjoitamisen pari viikkoa sitten. Tarkkaavainen lukija sen huomannee. Enkä nyt laita tähän yhtään kuvaa kauniista syksyisestä luonnosta. Menkää sinne itse. Ne kuvat eivät nyt vaan kuulu tähän juttuun. Jos osaan, liitän netistä tähän "Kanssakulkijan ikonin".En osannut :) Jos löydätte, katsokaa itse. Siinä Kristus on asettanut kätensä vieressä kulkevan ihmisen olkapäälle. Solidaarisuutta ja toisten kuormien kantamista on se. Siihen  meitä kehoitetaan.

maanantai 5. syyskuuta 2016

Elämäni valokuvat

Olen jo kerran aikaisemminkin viimeisen kymmenen vuoden aikana yrittänyt selvittää suunnatonta valokuvasekamelskaani. Valokuvia on erilaisissa albumeissa, kansioissa, vihkoissa, leikekirjoissa ja lisäksi irtokuvalaatikossa aivan mieletön määrä. Kuinka toisin voisi ollakaan, kun vuosiakin on jo pitkälti kuusikymmentä. Elämääni (ja valokuvia määrällisestikin) ovat rikastuttaneet suuri sisarusparvi, monet kummilapset, useat erilaiset työpaikat ja valokuvaharrastus erityisesti luonnossa.      Avioiduttuani runsas kymmenen vuotta sitten olen  saanut uuden perheen, johon kuuluu kolme aikuista, ihanaa tytärtä suloisine lapsineen. On mukavaa kuulla pienistä suista:"Tuuli-mumma, tule pelaamaan"tai Tuuli-mumma, katso tätä!" Ja näistä mumman muruistakin on sitten räpsitty satoja kuvia. Onneksi suurin osa näistä uusista ovat "vain" tietokoneen albumeissa!

Tuossa alussa mainitsemassani ensimmäisessä kuvien hallintayrityksessä tein kullekin veljelleni ja siskolleni oman albumin, johon keräsin heistä ja heidän perheistään ottamiani kuvia. "Oma albumi" on sitten helppo napata mukaan, kun minusta aika jättää. Mielessäni pyörii kipeinä ne ajat, kun tyhjensimme vanhempiemme kotia ja oli päätettävä, mitä valokuville tehdään. En haluaisi mitään sellaista tuskaa ja murhetta omia jälkiäni siivoaville. Samalla pintaan on noussut murhe siitä, että lapsettomana ei avioliittoani varhaisempi menneisyyteni kosketa tai kiinnosta ketään. Siis mitä tehdä vanhoille sadoille kuvilleni, joista osaa on jo ajan hammas ja huono kuvanlaatu syönyt niin, että jäljellä on himmentyneitä, haalistuneita ihmishahmoja mitäänsanomattomiin taustoihin piirtyneinä.Vaikka itse tunnistan ja muistan ihmisiä kuvissani, on todettava, että jos ne olisivat jonkun muun kuvia, alkaisin nopeasti haukotella ja käännellä sivuja eteenpäin useamman kerralla.

On se ihme, että kuvien poistaminen on niin vaikeaa, vaikka niiden ottaminen on usein ollut vain hetken päähänpisto. Tuntuu, että poistaessani valokuvan vaikkapa silppuriin, syyllistyn valokuvassa olevien ihmisten ja tapahtumien syrjintään. Niinhän ei ole. Muistamisen arvoiset hetket ovat terävinä ja kirkkaina mieleni albumeissa.

Silti aion säästää kuvat, joihin liittyy erityisen paljon tunnetta. Se, joka albumiani (albumeitani?) selaa, näkee niistä kuvista juuri sen, mitä elämästäni haluankin jäävän itselleni ja toisille kirkkaimpana mieleen. Onnistunkohan luomaan elämäni albumin?

Mustavalkokuvat ovat muuten  osottaneet ylivertaisuutensa säilyvyydessä ja kuvan tarkkuudessa. Onneksi, kun lapsuudesta on niin vähän kuvia. Miksi ihminen haluaakin yhä uudestaan katsella juuri lapsuuden kuvia?

Perhepotretti 1957

Veljen seurassa oikein studiokuvassa!
 (Kuvasta otettu kuva on hieman väärin rajattu ja epätarkka)

Jonain jouluna tiernapojat!

Rippikuva
Siskon kanssa joululahjoja käärimässä

maanantai 15. elokuuta 2016

Luomakuntaa

Näiden sateisten päivien väliin mahtuu yksi lähelle lennähtänyt luontohavainto, kaunis neitoperhonen. Se levähti pitkään tällä vanhalla puutarhapöydällämme nautiskeltuaan sitä aikaisemmin mettä nauhuksen keltaisista kukista. Sen pari (tai kaveri) lennähteli kukasta kukkaan, kun tämä istahti poseeraamaan.
Luonto on näin kesäaikaan nopeasti muuttuva. Kukkanen aukeaa nupustaan, loistaa hetken terälehdet auki kohti aurinkoa ja sitten nuukahtaa ja kuihtuu pois. Kun yksi laji lopettaa kukinnan, jatkavat toiset. Koko kesäajaksi meillä riittää kauneutta niityillä ja ojanvarsilla, soilla ja metsiköissä.
Linnut pesivät, kasvattavat poikueensa, lähettävät ne pois pesästä ja sitten osa jo suuntaakin lämpimämpiin maisemiin. Lintujen seuraaminen on mielenkiintoista ja innostavaa. Ystäväpariskunta on innostunut tosissaan ja opettelee automatkoillaan lintu-CD:ltä tunnistamaan lintujen ääniä.

Alkukesästä odotellaan ja jännitetään marjojen kukintaa ja toivotetaan halla niin kauas kuin suinkin silloin, kun kukat aukeavat. Sitten tuijotellaan raakileita ja odotetaan, että ne kypsyvät. Alkaa kiihkeä poimintavaihe, ensin mustikka, sitten viinimarjat ja kun muu alkaa olla valmista, suunnataan puolukkametsään. Sieniä kerätään elokuussa heti, kun sateita on ollut riittävästi. No, nyt on totisesti ainakin täällä meillä päin satanut niin että mittarit eivät riitä, vaan tulvehtivat. Tällaiset ääri-ilmiöt alkavat ahdistaa, kun kyseessä on maanviljelijöiden mahdollinen vuoden työn hukkaanvaluminen. Ja se, mikä koskee maanviljelijöitä, koskettaa välillisesti meitä kaikkia. Niinpä sydämeni huokaa hiljaa: "Anna hyvä Jumala meille sateettomia päiviä - ja pian!"

Luonto on itselleni tärkein mahdollinen rentoutumispaikka. Päivittäinen kävelylenkki tutuissakin maisemissa riittää. Vuorokauden ajasta riippuen puut, heinät, lehdet, pilvet ja koko muu ympärillelevittäytyvä elinpiiri näyttää aina erilaiselta. Eilen aamulla ihailin auringonvalossa keltaisen ja vihreän sävyissä loistavaa peltomaisemaa. Iltapäivällä pilvet olivat mustat ja horisontti harmaa. Vesi peitti kaiken voimallaan. Mutta siitä huolimatta kaikessa masentavuudessaankin näkymä oli puhutteleva.

Nyt mietin, milloin pääsen taas metsään. Mustikoita pitäisi vielä kerätä. Sienissä en ole vielä alussakaan. Mutta vielä on kesää jäljellä. Kunhan sade menisi pois, pois, pois.

Neitoperhonen

Lätäkön taikaa


Pisaroita

Pihlaja

Kalkunmäentiellä

sunnuntai 31. heinäkuuta 2016

Mustikka

Mustikka on minulle ehdottomasti marjoista paras. Jo sen poimiminenkin on ilo ja kunnia. On ihme, että juuri minä saan elää maassa, jossa kasvaa tällainen herkku ja että herkun  hankkiminen on ilmaista ja myyminenkin täysin verotonta. No, myymään en ole koskaan pystynyt, koska en jaksa kuitenkaan päätoimista mustikkametsässä olemista. Nyt on se aika vuodesta, jolloin metsästä mustikoita löytyy. Yhden ihanan retken teinkin jo miehen kanssa eräänä hellepäivän anivarhaisena aamuna. Taukopaikkana oli laavu ja välipalana termarikahvit ja ruisleipää.  Hyvin jaksoimme nelituntisen metsässä; minä erinomaisesti, mies tyydyttävästi, joten keskiarvo on hyvin :)

Seura parantaa muutenkin metsässä viihtymistä. Sain ystävältä ohjeet mustikkapaikkaan hänen kotitilansa läheltä. Aamulla sainkin hänet seurakseni poimimaan. Siinä tuli saman tien jaettua iloja ja suruja menneiltä vuosilta. Oli hyvä olla.

Nii-in. Kyllähän siellä metsässä on tukalaakin.  Kun on kuuma ja selkää jo särkee ja sitten vielä kärpäset + muut ötinkäiset yrittävät tunkea silmiin ja sieraimiin, tekee välillä mieli luovuttaa ja lähteä kotiin. Pieni tauko, metsän huminan ja hiljaisuuden kuunteleminen,  mahdollinen kahvikupillinen eväsrepusta, hörppäys vesipullosta - ja niin jaksaa taas. Mielessä motivaationa kuva mustikkarasioista notkuvista pakastimen hyllyistä ja mustikkapiiraasta tai mustikkaraakakakusta. Ah!

Mitähän Wikipedia kertoo tästä rakkaasta marjasta? Mm. näin: "Mustikka marjoo heinäkuusta jopa lokakuulle kasvupaikasta riippuen. Marjominen riippuu suuresti sääolosuhteista: pölyttäjistä ja alkukesän pakkasista. Pölyttämisen suorittavat pääasiassa hyönteiset, mutta mustikka voi myös itsepölyttyä. --- Mustikan sininen väri johtuu vahakerroksesta. Tummia, vahattomia marjoja kutsutaan värinsä vuoksi terva- tai voimustikoiksi. Vahapeite voidaan myös pyyhkiä pois, jolloin tuloksena on tervamustikkaa vastaava musta marja." Ai - tuota en ole tiennytkään! Voiko todella?

Mitä terveydellistä hyötyä tästä sinisestä marjasta sitten on? Siitä saa runsaasti A- ja B-vitamiineja, mangaania, kuituja, flavonoideja. Myös C-vitamiinia, mangnesiumia ja kalsiumia marja sisältää. Sillä on todettu olevan muistisairauksia estävää vaikutusta ja silmien näkökykyyn mustikan syönti myös vaikuttaa myönteisesti.

Kukapa ei olisi saanut lapsena ripuliin lääkkeeksi mustikkakeittoa. Parkkihappo on se ainesoasa, joka hillitsee kyseistä ikävää sairautta.

No, meillä ainakin mustikka kuuluu lähes jokaiseen päivään. Siksi ei heinäkuun lopulla ja elokuun alussa tarvitse miettiä turhautuneena, mihin vapaa-aikansa käyttäisi. Saahan marjoja ostettuakin, mutta koko prosessi poiminnasta leivontaan on monella tavalla nautinnollista. Paitsi perkaaminen.