torstai 26. huhtikuuta 2018

Kiittääkö luonto?

Satuitkohan näkemään saman luontodokumentin kuin me? Siinä kerrottiin meret ja mannut täyttävästä muovijätteestä. Olin kuullut paljon asiasta jo aiemminkin, mutta kuvat, joita näimme, teki syvän ja pysyvän jäljen mieleeni. Nuori naistutkija oli perehtynyt albatrossien poikasten emoiltaan saamaan ruokaan. Tai ruoan jätöksiin. Poikaset olivat oksentaneet suuria määriä muovipusseja ja muita muovisia jätteitä. Joku riisiä sisältänyt pussi oli uusin löytö. Eräs poikanen oli kuollut nielaistuaan muovisen hammastikun. Pian näiden kuvien jälkeen kamera kääntyi kuvaamaan isoa valasta, joka yritti syödä muoviämpäriä.

Me tehostimme välittömästi omaa muovinkierrätystämme. Pieni asia meille, mutta pienikin askel oikeaan suuntaan on askel. Luin facebookissa erään ystäväni, viisaan miehen, teol.tri Juhani Veikkolan ahdistusta ihmisten elintottumuksista, jotka ylittävät luonnon kestokyvyn. Sen seurauksena lähdin minäkin tutustumaan 1972 kirjoitettuun Rooman klubin julkaisuun, jota edelleen pidetään hyvin merkittävänä asiakirjana maapallon kestokyvystä suhteessa maapallon ihmisten kulutustottumuksiin. Asiakirjan nimi oli Kasvun Rajat (Limits to Growth). Oleellinen huomio siinä on, ettei maailman väestö ja talous kasva samaa vauhtia. On koko ajan otettava huomioon miten paljon enemmän nopeasti kasvava väestö kuluttaa.

Aloin miettiä asiaa niin paljon, että kävin laskemassa oman ekologisen jalanjälkeni. Tulos ei ollut kovin imarteleva. Jos jokainen eläisi kuten minä, tarvittaisiin 2,89 maapalloa. Suomalaisten keskimääräinen ekologinen jalanjälki on 4,5 maapalloa.  Amerikkalaisten jalanjälki on vielä isompi, kun taas intialaisten elintavoilla pärjättäisiin 0,5 maapallolla.

En ahdistu, en ahdistu, en ahdistu... Yritän tehdä lisää pieniä muutoksia arkeeni. Sen, minkä voin.


Ekologinen jalanjälkeni kasvoi, kun tänä vuonna kävin Espanjan Manresassa ignatiaanisessa, ohjatussa hiljaisuuden retriitissä. Ymmärtääkseni tämä kävelyretkellä näkemäni juliste kehoittaa asukkaita pitämään ympäristöstä huolta. En kyllä osaa katalonian kiletä :)


Jonain mennä vuonna tulpaanit aukenivat näin.


Elämä on valoa ja varjoa!


Sinitintti puutarhan aroniassa.

sunnuntai 8. huhtikuuta 2018

Lohdutus

Meillä jokaisella on kokemus avuttomuudesta. Tarkoitan sellaista hetkeä, jolloin tie seuraavaan päivään tai tulevaisuuten näyttää olevan pimeän peitossa. En tiedä, miten tästä selviän eteenpäin. On pimeää. Olen yksin. Auttajaa ei ole. Elämä on nostanut arkeeni asioita, joiden edessä olen ymmälläni.

Tältä meistä tuntuu, mutta ehkä vasta vuosia myöhemmin huomaamme, että silloinkaan emme olleet yksin. Me olimme oman elämämme pimeässä kohdassa, mutta Lohduttaja oli läsnä.

Itselläni tällaisia hetkiä on ollut ja on yhä vieläkin. Sen verran jo tunnen itseäni, että tiedän reagoivani vaikeisiin asioihin unettomuudella, huonosti nukutuilla öillä. Miten toivottomalta tuntuukaan, kun yksin valvoo eikä ymmärrä, miten seuraavasta päivästä ollenkaan selviää.
Taaksepäin katsoessaan ymmärtää sen, että apu on ollut lähellä.

Olin osallisena kahdeksan päivän ignatiaanisessa, ohjatussa retriitissä. Siellä oli mahdollisuus kuunnella paljon Häntä, joka sanoo nimekseen "Minä olen". Jo tuo nimi on lohdutus. Jumala on koko ajan ja joka paikassa. Pääsiäisen Kristus on yhä elävä ja rakastaa meitä.

Tuolla retriitissä tuli ohjaajani kanssa puheeksi eräs runo, jonka jo ajat sitten olen kirjoittanut. Siinä runossa kerron erään pimeän elämänvaiheeni keskellä tapahtuneesta lohduttavasta kohtaamisesta Jumalan kanssa.

Oli sateinen heinäkuun päivä.
Jumala katsoi sisään keittiön ikkunasta ja kysyi:
"Saanko käydä peremmälle?"

Minä hämmästyin kerta kaikkiaan.
Minä luulin, että Jumala jo oli sisällä.
Sanoin vähän hölmistyneenä:"Okei, mikäs siinä,
olen vain luullut, että olet jo sisällä."

"Niin olenkin.
Mutta tahtoisin käydä peremmälle,
pois ovensuusta
jossa aika ajoin on vaikea tuntea oloaan kotoisaksi."

"Tule!"
minä sanoin
ja pistin kahvin tippumaan.
Hiukan hermostutti.

Jumala nosti kupin huulilleen
ja hymyili niin suloisesti
että pieni sydämeni suli kerta heitolla.
"Ja kahvin jälkeen kerrot minulle ihan kaiken",
Jumala sanoi.
Silloin minulta pääsi kuuma ja pitkä itku.

Kaikki oli koko ajan paremmin
kuin maan pällä olleenkaan voi olla.
Kevyttä, ilmavaa, kirkasta.






keskiviikko 31. tammikuuta 2018

Hampaista

Olin kuskaamassa miestä hammaslääkäriin. Jäin odotustilaan istuskelemaan. Siinä sitten jostain syystä hampaat tulivat mieleen. Emmehän me tavallisesti ajattele hampaitamme. Me käytämme niitä. Aamulla ja illalla yritämme ajatella purukalustoamme sen verran, että puhdistamme niitä. Joku käyttää sähkötöntä harjaa, joku toinen sähköistä. Makuasia, tärkeää on se, että hampaat tulevat puhtaiksi.
Tosin silloin harvoin, kun pääsee kuulemaan hammashygieniasta asiantuntijan luennon, alkaa korvia ainakin hetken kuumottaa; päivittäisen harjauksen pitäisi kestää kaksi minuuttia putkeen, aamuin, illoin. Noh - ei siinä vielä kaikki. Hampaitten välit ovat erityiskohde. Joko hammaslangan tai erityisharjan pitäisi käväistä päivittäin hammasväleissä. Kohta joku varmaan keksii hammasmeditaation. Hampaita harjatessasi ja hammasvälejä rassatessasi voit hengitellä rauhassa ja puhaltaa pois tulevan/menneen päivän työt ja huolet. Keskity vain hampaisiisi. Ajattele niitä hellästi ja rakastavasti.

Silmäilin siinä odotustilassa olevaa kolmea julistetta, joista yhdestä nappasin oikein kuvan. Kaksi muuta vaikuttivat ikivanhoilta tyyliltääm, mutta itse asia oli ilmaistu lyhyesti ja ytimekkäästi - mutta melko syyllistävästi mielestäni. Tai sitten tunsin selkeän itsetutkistelun tarpeen sisuksissani.
Ensimmäinen julisti: "Hampaat on luotu kestämään koko ihmisiän." Mietin heti niitä kahta koloa suussani. Miksi niissä olleet hampaat eivät kestäneet koko ihmisikää? Toisen toki poisti jo lukioiässä ollessani silloinen kunnan hammaslääkäri vain siksi, että silloin helposti hampaita poistettiin. Miksiköhän? Toisen vei jatkuva ongelma ns.viisaudenhampaassa. Mutta mitäpä noita selittelemään. Lukuisia paikkoja on sijoitettu hampaisiini senkin jälkeen.

Toinen juliste varoitti kahdella sanalla: "Hampaasi näkyvät!" Niin. Oletteko ottaneet tämän huomioon? Kuvassa oli hieno, hymyilevä suu. Hampaat näkyivät todella.

Toisaalta tuollainen piiloviestintä hammaslääkärin vastaanottotilassa on aika hieno juttu. Se on parannuksen tekemisen paikka. Tänä iltana pysähdyn hartaudella surruttamaan hampaitani. Tällä viikolla yksi monimutkainen hampaani on särkenyt, ei siksi, että siinä olisi reikä, vann vanhuuttaan hammas on paljastanut kaulansa. Varmasti sekin on oma vika. Huoh. Onneksi apteekista löytyi hammastahna, jota ikeneen hieromalla säryn sai laantumaan. Kaikkea sitä kokee, kun vanhaksi pääsee.

Kolmas juliste oli selkeästi uudempaa vuosikertaa. Siinä jopa verrataan sosiaalisessa mediassa käytettyä aikaa siihen pikku hetkeen, mitä hampaat meiltä odottavat.


keskiviikko 24. tammikuuta 2018

Kävelen ja kävelen

Kävelen mielelläni. Se on kivaa. Päivän aikana solmiutuneet ajatukset selviävät. Ainakin siltä tuntuu, kun raikas ilma on täynnä keuhkoja - tai siis keuhkot ovat täynnä raitista ilmaa ja verenkiertoon imeytynyt happi saa olon mukavan pirteäksi ja rentoutuneeksi.
Tänään keli oli hiukkasen lumipöperömäinen. Aurausenkelit eivät olleet ehtineet vielä ihan joka paikkaan. Olin liikkeellä valon ja pimeän välissä, hämärässä.

Tämän vuodenvaihteen aika on ollut merkillinen. Uni, tuo vanha ystävä, on välillä ollut kateissa. Onneksi vain välillä, sentään hyvin nukuttuja öitä on enemmän. Silti mietityttää edelleen tuo kehon ja mielen yhteistyö. Ja se, mitä eräs vyöhyketerapeutti sanoi: "Keho on lahjomaton. Se muistaa ja muistuttaa." Tai jotenkin noin se meni.
Kun voisi tavoittaa nyt ne, jotka ovat edelleen työelämässä ja kuormittavat itseään ylenmäärin. Sanoisin, älkää luulko olevanne korvaamattomia. Tehkää yksi asia rauhassa loppuun, mikäli vain mahdollista. "Festina lente!" niinkuin latinankirjassa luki, eli: "Kiiruhda hitaasti!" Jokaisella työpaikalla pitäisi olla keskellä päivää pakollinen parinkymmenen minuutin ulkoilutauko, jolloin kaikki, säällä kuin säällä, saisivat/ joutuisivat ulos kävelemään. Siinä pää selkiäisi ja happi virtaisi kehoon. Ei kahvikuppia vaan ulkolenkki voisi olla kirjoitettu taukohuoneen seinälle. 

On helppoa täältä heitellä neuvoja, mutta ei niin helppoa, ettei totta toinen puoli. Pidetään huolta omasta jaksamisesta. Tehdään kivoja asioita, muistetaan olla ulkona monta kertaa viikossa.
Sitten jaksamme olla inhimillisiä ja välittäviä myös oman perheemme keskellä. Toivottavasti.


Kaunista!



Matkalla



Kotiovella

torstai 9. marraskuuta 2017

Hämmentynyt

Tämä elämä hämmentää minua. Vai onko parempi sanoa: tämä aika ja ihmisten mielipiteet ja tapa esittää asioita on hämmentävää ja vaikeasti käsiteltävää. Rintamalinjoja alkaa olla liikaa. Välillä on hyvä olla sellaisessa porukassa, jossa vain ollaan hiljaa tai tehdään jotain yhdessä. Tänäänkin oli mukavaa käydä vesijumpassa, jossa esille ei totisesti noussut mieltä kuohuttavia asioita, vaan altaan vesi vain kuohahteli, kun siellä ponnistelimme "pötkylöiden" avulla jumpaten. Pukuhuoneessakin sai kokea täydellistä solidaarisuutta, kun vieläkin hiljaisina yritimme vetää alusvaatteita ylle  nihkeän ihon pistäessä mukavasti kampoihin.
Tänään ajauduin kuitenkin tilanteeseen, jossa ihan mukava ihmisen alkoi estoitta ja rajoituksitta solvata maahanmuuttajia, siis kaikkia heitä. Olin hämmentyneenä hetken aivan  hiljaa, mutta sitten oli pakko kertoa omista ajatuksista. Tuli siinä sitten kehuttua myös yhteisvastuukeräys yhtenä pienenä keinona "auttaa niitä sinne, ettei niiden tarvitse tulla tänne". Tuollaiset kohtaamiset ovat hämmentäviä. Kurjinta on omalta kannalta se, ettei itsellä ole yllättävissä tilanteissa riittävää tietoa näistä esim. maahanmuuttajia koskevista kysymyksistä. Vaikea tietysti ollakin, kun jokaisen tarina on erilainen. Niputtaminen riepoo mieltä. Eiväthän kaikki ole raiskaajia tai rikollisia. Ja periaatteessahan varmasti jokainen on sitä mieltä, että ihmisen on parasta elää omassa kulttuurissaan ja elinympäristössään jos vain olosuhteet sen sallivat.

Eiköhän sitä toisista välittämistä tulisi opetella ja koetella näissä lähi-ihmissuhteissa, pitää huolta heistä, jotka on lähellemme annettu. Mutta silmät ja korvat pysykööt auki niin, että osaamme ymmärtää edes hitusen myös kaukana eläviä veljiämme ja sisariamme. Niin kuin em. ystävälle yritin vähän naivisti selittää:  "Emmekö voisi ajatella, että tämä koko maailma on kuin suuri laiva. Me olemme kaikki siinä isona perheenä. On tärkeää, että jokaisella olisi tässä laivassa  hyvä matkustaa."

Aivan hirveää idealismiahan tuo on. Luther taisi olla oikeassa. Viime sunnuntain saarnassa kuulin, että hän vaati aikoinaan vallanpitäjiltä lainsäädäntöä, jossa esim. veroilla pitää turvata kaikille mahdollisuus  koulutukseen ja terveydenhoitoon. Ihminen kun on luontojaan syntinen. Häneltä ei  näin ollen voi odottaa hyviä tekoja niin, että pelkästään ihmisen laupeuden varassa myös heikommassa asemassa olevilla olisi mahdollisuus hyvään elämään. MOT.

Tämä oli tuiki tavallinen päivä, joka herätti paljon ajatuksia ja vielä enemmän tunteita. Siunaan itteni ja meen maate  :)

(Kuvat ovat miehen kamerasta, ikivanhoja. Ne eivät varsinaisesti liity juttuun.)
Mies teki joskus maalausten jämäpaloista taulun



Lappajärvi myrskysäässä

tiistai 29. elokuuta 2017

Lintuperspektiivi

Joskus omaa elämäänsä on tarpeellista katsella vähän kauempaa. Päivien ja tapahtumien pyörityksessä saattaa kadottaa itsensä monenlaiseen puuhasteluun. Mitä enemmän tulee ikää, sitä tärkeämmäksi tulee tarve tehdä oikeita asioita. Oikeat asiat ovat sellaisia, jotka antavat sisältöä elämään, hoitavat ihmissuhteita, tuovat iloa, noin niinkuin esimerkiksi. Vaikeaa se on, koska ihmisiä iloiseksi tekeviä asioita ja mielenkiintoista ja hyödyllistä tekemistä on niin paljon.
Otsikko viittaa lintuun. Miten korkealle oikein pitää lentää, että vain olennainen näkyy selkeästi?
Pitäisikö kaikki pikkumukava, kuten esim. sudokun tekeminen tai kirjojen lukeminen unohtaa? Onko ruuan laittaminen pitkän kaavan mukaan turhaa, kun "mättöä" saa kyllä nopeastikin ihan valmiina? Kuinka paljon ihmisen pitää liikkua ja ulkoilla, että siitä on todellisia terveydellisiä vaikutuksia? Miten hoitaa sukulaissuhteita, kun  lähes kaikki lähimmät asuvat maantieteellisesti kaukana? Kenen on vastuu, jos lähisuhteet kutistuvat joulukortteilun tasolle? Onko blogin pitäminen tärkeää?

Alkaa ahdistaa. Tästä tarkastelusta taitaakin tulla varsinainen itsetutkistelun aaveiden yö - vaatimuksia ja odotuksia, toiveita ja hyötynäkökohtia sikin sokin aivan rannaton määrä. Miten olla terveesti itsekäs? Jo työssä ollessani pohdin näitä samoja. Kenen kutsuun vastaan myöntävästi, miten vedän rajat?

Ilo on pieni sana, mutta kätevä mittari käytettäväksi. Näin toivon ja oletan. Jokaiseen päivään sovitettakoon riittävä määrä iloa tuottavia asioita. Siksi ruuan laittaminen pitkän kaavan mukaan on tärkeää, ainakin välillä ja riittävän usein. Siksi turhalta tuntuvan kirjan voi jättää kesken. Siksi joka ilta ei tarvitse katsoa kaksia uutisia. Siksi aikaa pitää viettää niiden ihmisten kanssa, joiden seurassa tulee rakentunut ja hyvä olo. Ja sen tähden lenkin voi välillä tehdä kaatosateessa, koska kastuminenkin on mukavampaa kuin TV:n  mitäänsanomattoman ohjelman tuijottaminen.
Siksi ihmistä hädässä ei voi hyljätä. Siksi kannattaa pitää kiinni toivon näköaloista. Siksi kannattaa välillä muistella ihmisiä, jotka ovat jo poissa täältä. Siksi kannattaa välillä laulaa sydämensä pohjasta. Siksi kannattaa osata myös  jättää jokin raskaaksi käynyt tehtävä. Täytyy uskaltaa luottaa toisiin ihmisiin. Hekin osaavat, kunhan annan itse tilaa. Ilon vuoksi kannattaa ottaa puhelin käteen ja soittaa ihmiselle, jota on jo pitkään ajatellut. Siksi kannattaa välillä olla ihan yksin ja hiljaa, kuunnella.
Ja juuri ilon tähden kannattaa puhua kauniisti ja toimia kärsivällisesti kotona. Ilon vuoksi kannattaa ottaa itsensä vähän kevyemmin.









torstai 6. heinäkuuta 2017

Runon ja suven päivä!

"Hei! Naapurissa liputetaan! Oi ei, nyt on runon ja suven päivä, nopeasti nyt lippu salkoon!" Näin alkoi tämä päivä meillä. Tai ei oikeastaan, se lähtikin käyntiin Kaisa Raittilan radioaamuhartaudella, siis aamuni alkoikin liikutuksen kyynelillä. Oikeastaan tuollainen hyvällä tavalla liikahduttava päivänaloitus oli tehokas. Olin nimittäin vielä unen ja valveen rajalla, kun mies napsautti radion päälle, mutta sitten muutamassa minuutissa heräsivät ruumis, sielu ja henki - koko minuus. Kannattaa kuunnella tuo toivosta puhuva hartaus Areenasta.Tämä suven ja runon päivä on ulkoiselta olemukseltaan lähes jäätävä. Sormia palelee ulkona hommaillessa. Kylmä viima puhaltaa läpi. Pukeutumiskysymyshän se kuitenkin vain on. On ilo   kävellä ja liikkua tuolla suomalaisessa suvessa, keskellä kesää, keskellä kaikkea tärkeää. Tänä aamuna orava kävi juomassa vettä puutarhatuoliltamme. Myös kaksi erilaista tienylitystyyliä on tällä viikolla huomiotu: rusakko loikkien ja siili kipittäen. Yhtenä iltana näin jokivarressa sorsaemon taapertavan tienlaitaa neljä tai viisi aivan pikkuista poikasta perässään. Se taisikin  olla jo kesäkuussa, kun olin naapurikylän jokisillalla etsimässä geokätköpurkkia.

Eino Leinon Hymyilevästä Apollosta löytyy säkeistöjä joka lähtöön. Sopisiko tänään tämä:

" Mutta emmehän tuiskussa kuljekaan,
kun oikein me aattelemme.
Vaikk´ elämme kaikki me päällä maan,
niin maassa tok´ kiinni emme.
Tääll´ onhan niin paljon muutakin
kuin multaa, on kaunista, kultaakin,
kun oikein, oikein me etsimme vaan.
Niin kaunis, kaunis on maa.

Oi katsokaa, miten lainehet
niin kauniisti rantoja kaulaa!
Oi kuunnelkaa, miten lintuset
niin kauniisti lehdossa laulaa!
Oi, ootteko nähnehet illan kuun
ja kuullehet kuisketta metsän puun,
min ylitse valkeat hattarat
suvitaivaalla vaeltavat?

Tai ootteko koskaan te painaneet
pään kesäistä nurmea vastaan,
kun heinäsirkat on helisseet
ja raikunut laulu rastaan?
Sinikellot tokko ne keinuivat,
lepinkäiset tokko ne leijuivat,
ja tuoksuiko kukkaset tuhannet? -
Sitä tuoksua unhota et."

Tänä kesänä on ainakin kaksi kertaa käynyt niin, että lapsuus on tullut aivan liki yht'äkkisestä tuoksusta. Toisella kerralla kuorin ystävältä saatuja raparperin varsia. Raparperin kirpakka tuoksu toi mieleen äidin lämpimänpehmeän olemuksen, lapsuuden puutarhan ja sen antimet.
Toisella kerralla metsässä kukkien ja maan tuoksun seka-aromi oli äkkiä aivan samanlainen kuin mummin ja paapan mökillä ihanina 1950- ja 1960-luvun kesinä. Tunsin paapan käden kädessäni matkalla hakemaan maitoa ja näin hänen hymynsä soutaessani ilta-auringossa verkoille. Minä pääsin soutajaksi, koska olin siinä niin hyvä! Kukaan ei kuulemma osannut huovata juuri oikein, paitsi minä. Voi että olin ylpeä ja iloinen!
Myös olen kaiholla muistellut mesimarjoja, joita ei enää ole. Mesimarja oli niin parasta, se pikantti maku, joka suli pienessä suussa. Puna-apilat ja niittynätkelmät taas ovat tuoneet lähelle viisi vuotta sitten poisnukkuneen siskon.
 Olisiko tämä nyt sitten vanhuuden alkua, kun kaiho nostaa mieleen kuvia menneistä suvista? Antaa olla sitten niin, jos niin on. Samaa elämää kaikki, menneet ajat ja nykyhetki, sama pää, samat silmät, samat jalat ja kädet - ja sama sydän myös tätä elämää kokea, itkeä ja nauraa. Ihana elämä.