Äiti

Äidistä haluan kirjoittaa vihreällä värillä. Äiti elää, vaikka hänen maallinen "telttamajansa" onkin purettu ja hautajaiset edessäpäin. Kaunis vertaus ihmisen kehosta tuo Ison Kirjan telttamaja. Äidin teltta oli eläväinen, monilla retkillä ja monissa säissä koeteltu. Hänen elämänsä näyttää jälkeläisen näkökulmasta rikkaalta, täyteläiseltä ja lämpimältä. Hänellä oli rakastava puoliso, monta lasta, paljon ystäviä, laulua ja naurua- ja uskoa ja luottamusta Jumalan hyvyyteen.
Elämän tummat pilvet kävivät välillä kimppuun ja tuntuivat tekevän pysyvämmän majan hänen telttansa ylle 1990- luvun lopussa isän sairastuttua ja viimein lähdettyä taivaaseen lähes 60 yhteisen vuoden jälkeen.

Äiti sairastui alzheimeriin, tuohon kaikkien kammoksumaan sairauteen. Mutta lohdutukseksi ja tiedoksi kaikille; ei se nyt niin kauheaa ole. Äidin sairaus paljasti hänessä kirkkaammaksi hellän ja lämpimän puolen.  Äiti, joka ei aikaisemmin ollut halaajatyyppiä, taputteli viime vuosina hellästi poskiani, halasi tiukasti ja puhui paljon hyviä sanoja. Estojakin hävisi; esimerkiksi aina niin kunniallisesti käyttäytyvä äiti maistoi kauppareissulla pokkana viinirypäleen hedelmälaatikosta ja ilmoitti sitten vain iloisesti: "Minä varastin sen!"  Viimeisinä päivinä äiti kieltäytyi kaikesta syömisestä ja juomisesta. Viime viikkoina hän puhui paljon ja lähes jokainen lause alkoi sanoilla: "Minä menen..." Sitten seurasi erilaisia variaatioita. "Nyt minä menen Hyvinkäälle nukkumaan ja sitten mennään eteenpäin." "Minä menen pois ja sitten minua ei enää ole." Liikuttavin lienee äidin iltarukous hoitajan "Levolle lasken"-rukouksen jälkeen: "Ota Taivaan Isä minut (mainitsi koko nimensä) luoksesi, kun minä olen niin väsynyt." Rukous sai myönteisen vastauksen viime torstaina. 

Tomeraa ja hauskaa!

Tehokkaalla kuorokurssilla lauantaina opin laulamisen lisäksi monta totuutta elämästä. Hymy ei ole suupielien ylöspäin asettamista, vaan hymy lähtee sisimmästä ja loistaa silmistä läpi. Jos laulaessa löytyy hymy, kuulijakin näkee ja kuulee, että laulaja on kotona itsessään ja nauttii  laulamisesta. Kuppi ylöspäin!", komensi topakka ohjaajamme.

   Arkipäivänä kohtaan monia ihmisiä. Mitähän kehon kieleni kertoo? Kanssakulkijoita katsellessa ilahtuu tavatessaan ihmisen, joka on "kotona", jonka silmissä pilkahtelee valoa. Aivan liikaa on niitä, jotka kulkevat naamio kasvoillaan, vailla mitään elonmerkkiä. Jokaisella on elämäntuskansa ja pelkonsa, mutta eikö ilo kaksinkertaistu ja suru puolitu, kun jakaa sitä, pysähtyy tutun tavatessaan, tervehtii iloisesti kiireessäkin? Sain aivan hiljan puhelun tuttavaltani, joka oli kohdannut mieheni jo ajat sitten kaupan kassalla. "Et usko, mutta se tapaaminen pelasti silloin päiväni. Hän oli niin kohtelias ja näytti ilahtuvan tapaamisestani." Kun kerroin tämän miehelleni, hän totesi: "Ai jaa. En mää vaan mittään muista!"

   Kun kuorokurssilla opeteltiin jotain aivan mahdottomalta tuntuvaa laulua, oli kaikilla nenä kiinni nuotissa. Kyllä ohjaajamme sen ymmärsi, mutta kun oli jo monta kertaa laulettu samaa kahta sanaa, hän loihe lausumahan: "Tämä on niinkuin jouluna. Jos sanon, että lauletaan "Maa on niin kaunis...", aletaan kaivaa nuottia laukusta ja nenät putoavat kiinni nuottiin, vaikka jokainen on laulanut laulua koko ikänsä ja osaa sen aivan varmasti. Nyt nuotti pois nenän edestä, pää ylös, katse johtajaan ja aurinko silmien taakse!" 

Onko ilo ylellisyyttä?

Vastapäätä minua istuu kaksikymmentä vuotta työttömänä ollut perheetön mies. "Miten saat päivän kulumaan?" -"´Tuijotan seinää." Pitkä hiljaisuus, sitten:  "Onneksi on jokunen kaveri." Hän kertoo jääneensä työttömäksi 1990-luvun laman aikana ja tehneensä sen jälkeen pari muutaman kuukauden työn pätkää. Kun tulot ovat noin 400 euroa kuukaudessa, ei voi oikeastaan edes matkustaa naapuria kauemmas.
   Voiko ihminen valita ilon, kun elämä on tasaisen harmaata? Mistä sen ilon oikein löytää? Onko meillä muodostunut sellainen kansalaisten kasti, jolle ilo on ylellisyyttä? Työssä kyllä kohtaan niitäkin ihmisiä, joilla on kyky tarttua huumoriin ja kääntää vaikeudet nurinniskoin. Heilläkin on usein pienet tulot, mutta valonpilkahduksia löytyy. Jopa häpeällisestä neljänkymmenen sentin lapsilisän korotuksesta eräs äiti osasi laskea leikkiä: "Täytyy varmaan mennä pankkineidiltä kysymään neuvoa miten tällaisen suuren rahan voisi parhaimmalla mahdollisella tavalla sijoittaa!"

Viime kesän lomataiteilua- omaksi iloksi

   Etsin iloa. Haluan löytää sen. Iso Kirjakin kehoittaa iloitsemaan joka tilassa ja kiittämään kaikesta. Elämän vastoinkäymisten keskellä kurkistan hiljaa sisimpääni. Hengitän syvään.  Kyllä, kyllä siellä palaa toivon pieni, mutta kirkas liekki. Mietin elämääni. Minua rakastetaan maassa ja taivaassa. Mietin, miten voisin ilahduttaa jotakin mahdollisesti täysin yksinäistä ihmistä. Unohdan murheelliset ajatukset. Ihmisen ilahduttaminen vaatii askeleita ja liikkeellelähtöä. Huomaan hyvän olon lämpöaaltona sisälläni. Ahdistus häviää. Ilo syttyy. Ilo ei ole ylellisyyttä, mutta usein se edellyttää päätöstä tehdä jotakin toisin, usein matkaa poispäin itsestä.

Elämän sankareita

Me ollaan maaliskukkia kaikki, kun syntymäaikaa katsotaan, me ollaan sankareita elämän, jokainen meistä  kolmesta. Syntymäpäivämme sopivat 11 päivän haarukkaan, syntymävuodet 1924- 2011 välille. Nuorimmaisella maaliskukalla on kuulemma tumma tukka, äidilläni hiukset ovat vitivalkoiset ja minulla tekotummat. Äitiä kuskataan hoitokodin ja terveyskeskuksen välillä, minä olen muuttanut kyliltä vanhenemaan tänne keskustaan ja nuorimmainen elää elämänsä ensi päiviä synnytysosaston perhehuoneessa Nuorimmainen on kummityttöni lapsi, tuore tapaus. Hän saaosakseen syliä ja ihastusta ja paljon hellyyttä.Vanhin, äiti, on kipujen nainen ja pitkällisen sairauden tuttava, jota kukaan ei enää halua ilolla katsella. Hän on rakas, mutta jo elämästä kyllänsä saanut.  On vaikea katsella elämä liekin hiipumista. Itse tässä välimaastossa iloitsen ja suren. Kaksi muuta eivät osaa liikkua omin jaloin, ilmaista ajatuksiaan sanoin, huolehtia itsestään. Minä tunnen vanhimpaa maaliskukkaa kohtaan suurta hellyyttä, kiintymystä ja  kiitollisuutta. Hän minutkin synnytti. Tästä vastasyntyneestä tunnen puhdasta iloa. Kaikki on hänen kohdallaan vielä edessäpäin. Ihmisen elinkaari kulkee kohdusta hautaan. Jo edesmennyt teologi, Paavo Rissanen, sanoi retriitinohjajakurssilla mieliinpainuvasti Jeesuksesta: "Hän syntyi  ihmisen kohdusta ja hänen viimeinen leposijansa maan päällä oli ihmisen hauta." Hän kulki ihmisen tien ja on avannut meille väylän, joka ei sittenkään pääty hautaan.