lauantai 28. toukokuuta 2011

Kosketettuna

Kun jokin koskettaa Sinua sisintäsi myöten, on sielusi niin auki, että lähelläsi olevakin voi hetken kokea jotakin pyhää.  Joskus on todella kiusallista olla ihmisjoukossa, kun itse tulee kosketetuksi ja kyyneleet pyrkivät väkisin nousemaan uumenistaan. Jos asia on kipeä, tilanne tuntuu nololta. Lähellä olevat eivät voi ymmärtää, miksi yht´äkkiä itken, vaikka muilla on hauskaa. Yksi katsekin voi nostaa itkun pintaan.

Mutta on ihana nähdä, kun rakas ihminen vierellä tulee hyvällä tavalla kosketetuksi. Siinä liikuttuu itsekin.
Kun tuntee ja tietää toisen elämäntilanteen, ymmärtää heti, että nyt tuon vaikkapa ihan vieraan ihmisen sanat osuivat parantavasti kipeään kohtaan toisen sielussa. Ne ovat jollain tavalla jumalallisia hetkiä omassa ja toisen elämässä. Positiivisessa kosketetuksi tulemisessa on kyseessä melkein aina rohkaisu tai kannustus.
Miksi emme siksi alkaisi jokainen kohdallamme miettiä enemmän muiden rohkaisemista kuin omaa itseämme.

Kristittynä ajattelen, että Jumala antaa meille näitä ihmisiä oikealla hetkellä. Muutaman sekunnin kohtaaminen voi muuttaa elämäämme. Itsekin rukoilen, että voisin olla rohkaisija enkä lannistaja, ilahduttaja enkä ankeuttaja. Tällainen elämänmuutos vaatii nöyryyttä. Erityisesti lähimmissä ihmissuhteissa perheen keskellä. Siinä sitä ollaan herkillä, kun toista voi niin vähällä ilahduttaa tai masentaa. Haluan olla Hyvän (=Pyhän) Hengen koskettama.

perjantai 20. toukokuuta 2011

Ulos - kevät on siellä!

Kevät on aistittavissa ulkona! Sisällä näet kirkkaan auringonsäteen paljastamat pölyiset hyllynaluset. Ikkunatkin kaipaavat pesua. Älä tartu toimeen ennenkuin kylmänä päivänä. Kevät kestää vain hetken. Mene ulos siitä! Ja arvatkaapa kenelle saarnaan? Itselleni, itselleni, itselleni.
   Nyt on oikea aika grillata, syödä ulkona, kävellä metsässä, haistella tuoksuja, kuunnella linnunlaulua. Juuri nyt. Kuukauden päästä juhannuksena linnut vaikenevat ja pessimistit huokaavat: "Nyt se kesä sitten meni. Tästä päivä vain lyhenee ja pian jo sataa lunta!" Grrrr... nythän on kevät!
   Joku tuttuni, joka selvisi pahasta alkoholiriippuvuudesta sanoi, ettei juomavuosinaan tiennyt vuodenajoista mitään. Ihan sama oliko marraskuu vai toukokuu. Totta varmaan. Voiko selvinkin päin käydä niin? Ehkä ei ihan, mutta melkein. Jos hautaudun töitteni alle sisätiloihin tai nukun väsymystäni kauniit illat tai raikkaat kevät/kesäaamut
, hukkaan kallisarvoisia hetkiä. Riippumatto tai mukava lepotuoli terassilla auttaa väsynyttä nauttimaan ulkoilmasta.
  Kevät tarjoaa ilmaista terapiaa. Puutarha, tuore multa, kukantaimet, vihannesten siemenet - kaikki se, minkä kasvua voimme turvata ja edistää, auttaa meitä selviämään pienistä huolistamme. Aurinko paistaa vinosti, mustarastas ja peipposet musisoivat, ja siinä sitten pieni ihminen vain ihmettelee elämää. Uuden kasvun salaisuuden seuraaminen myös puutarhassa on parasta ohjelmaa ja voittaa teeveen uusinnat huipusti!

   Silti ihan kaikkein parasta on uusi ihmistaimi - meidän perheessämme Eemeli, joka syntyi maailmaan keskelle kauneinta kevättä. Siis matkaan pikkuista katsomaan! Lämpimistä kevätpäivistäkään ei tarvinnut luopua, sillä "etelänmatkamme" osui koleiksi ja viimaisiksi päiviksi. Tuore kevään ihme, Eemeli, tuhisi tyytyväisenä äidin ja isän lähellä sairaalan perhehuoneessa.  Siinäpä ihmistaimen oivallinen kasvupaikka!

 
Näin kukkivat sireenit Eemelin vanhempien kotipuutarhassa.

tiistai 17. toukokuuta 2011

Haaveita ja unelmia

Olipa kerran pieni tyttö, joka päätti tulla kotitalousopettajaksi. Hän pääsi varhaislapsuudessaan aitiopaikalta seuraamaan kotitalousopettajan pienellä, sievällä käsialalla kirjoittamia reseptejä liitutaululta. Hyvän ruuan tuoksussa hän seurasi, miten sanat taululta muuttuivat hienoiksi keitoksiksi. Tuoksut olivat taivaalliset. Opiskelijat olivat hyvällä tuulella päästessään maistelemaan onnistuneita herkkujaan. Ja tuo opettaja itse oli äidillisyyden perikuva, pyöreä, herttainen ja poskissakin somat hymykuopat.
    Monta vuotta myöhemmin tyttö oli unohtanut unelmansa ja löytänyt kutsumuksensa henkisemmältä alalta.
Ja tosiasiassa kotitalousopettajan työ olisi ollut aivan muuta kuin miltä se kuusivuotiaan silmin näytti.
Mutta silti muisto oli arvokas. Aina kun tyttö avasi keittokirjan tai reseptivihkon, mieleen palautuivat nuo lapsuuden liitutaulureseptit ja se onnellinen olo, mikä siellä kotitalousluokassa vallitsi. Ruuanlaitosta tuli harrastus. Mutta sitten sanat alkoivat piirittää tyttöä. Hän innostui lukemaan... ja kirjoittamaan. Hän pohti sanojen merkityksiä. Eräällä tuparireissulla uuden talon ehtoisa emäntä järjesti vierailleen mieluisan tehtävän; jokainen sai poimia käsiinsä magneetilla varustettuja irtosanoja niin paljon kuin sielu sieti. Niistä piti uuden jääkaapin oveen kirjoittaa muistoksi jokin lause tai runo. Se oli tytöstä ihanaa! Paljon sanoja, joista olisi voinut vääntää ja kääntää tekstejä vaikka koko illan.
   Haaveet ja unelmat kantavat meitä. Paras unelma ja tavoite liittyy kuitenkin ihmissuhteisiin. Opetella rakastamaan ja sanomaan oikeita sanoja oikeaan aikaan. Oppia sanomaan yksi kaunis sana: "Anteeksi!" ja toinen yhtä kaunis: "Kiitos!" ja viljellä niitä usein. Ja sitten se kaikkein kaunein: " Minä rakastan Sinua!"
   Ulkona sataa vettä. Peltikatto kohisee. Jossakin runossa sanottiin: "Unelmat värjäävät meidät sisältäpäin." Minun unelmissani on monta väriä - sateenkaariunelmia.

sunnuntai 8. toukokuuta 2011

Riittävän hyvä äiti

Olimme kirkossa ja äitienpäivälounaalla. Aurinko paistoi. Ympärilläni näin onnellisia, mutta myös totisia ja vakavia äitien kasvoja. Itselläni oli haikea olo. Muistelin äitienpäiviä, jolloin vielä kotona asuessamme veimme aamulla äidille kahvin, itsetehdyt kortit ja valkovuokot sänkyyn. Lähes jokaisena äitienpäivänä äiti toisti: "Voi miksi näin minua muistatte, minä olen niin huono äiti!"  No, meistähän se ei pitänyt ollenkaan paikkaansa, oma äiti oli paras äiti!
Kirkon ovella jaettiin kaikille kaunis, laminoitu rukouslappunen, jossa äidin rakkautta ylistettiin maasta taivaaseen. Minua se jäi kaihertamaan. Lopulta kotona  luin sen ääneen miehelleni, ja meille syntyi hyvä keskustelu. Ihmettelimme yhdessä, miksi ihmisten arkitodellisuus sivuutetaan tälläisinä juhlapäivinä? Miten tähän rukoukseen voivat mahduttaa itsensä epätäydellisiki tuntevat äidit tai lapsuuden tunnesiteissään "orvoksi" jääneet? Entä ne, jotka nyt joutuvat yksin huolehtimaan lapsistaan ja joiden pinna siksi on kireällä taloudellisten seikkojen vuoksi, puhumattakaan niistä jotka joutuvat antamaan lapsensa pois, kun eivät jaksa tai voi heitä pitää? Mitä ajattelevat tätä lukiessaan ne äidit, jotka oman äitini tavoin tuntevat syyllisyyttä siitä, että aika ei riitä lasten kanssa olemiseen? Mitä kokevat ne aikuiset lapset, jotka lapsena on hylätty tai joiden toiveita ja unelmia ei ole kuultu? Eli yksinkertaisesti - miksi äitimyytti on niin yksiselitteisen hellä ja herttainen?
   Miksi emme äitienpäivänä edes kirkossa puhu epätäydellisestä äitinä olemisesta? Miksi emme rukoile niiden äitien ja lasten puolesta, joiden kodeissa asuu ahdistus ja suru? Onhan äitikin vain tavallinen ihminen, jonka äitiyskin kuuluu armon piiriin.
Tiedänhän minä, että lähes kaikki äidit antaisivat vaikka henkensä lapsensa puolesta, mutta elämä vain vie usein vaikeille poluille. Niillä poluilla äidinrakkautta koetellaan. Tyttäret ja pojatkin joutuvat monta kertaa lujille tunneselvittelyissään suhteissaan äiteihinsä (ja isiinsä).  Napanuora saattaa olla ahdistava, jos sen katkaiseminen ei onnistu oman aikuisuuden alkaessa. Varjokuva lapsuuden kodin pihapiirissä symboloi kaikkia niitä tapahtumia, joita muisti ei tavoita, mutta jotka ovat meissä olemassa ja kulkevat mukanamme.
- Me rakastamme äitejämme niin paljon kuin voimme.

maanantai 2. toukokuuta 2011

Rakkautta uusin silmin

Näin kuvaili joku meistä odotuksiaan parisuhdeviikonlopun alussa. Uusia silmiä kurssilla ei annettu, mutta jutellessamme parimme kanssa toistemme  hyvistä puolista ja siitä, mistä pidämme toisissamme, saimme jo jotain esimakua siitä, mitä tuo näkeminen voisi olla. Hyvältä tuntui kuulla ne hienot asiat oman puolison suusta, myös muiden kurssilaisten ollessa paikalla.
Opettelimme sanoittamista. Arkipäivässä oletan liikaa. Oletan, että puoliso tietää, miten arvostan hänen tapaansa vaikkapa valmistaa aamupala. Oletan että hän tietää, mihin olen tiistai-iltaisin menossa, enkä siksi vaivaudu sitä hänelle kertomaan, enkä välttämättä moikkaakaan, saati että antaisin suukon ennen lähtöäni. Luulen, että toinen tahallaan myöhästelee sovituista ajoista. Luulen, että puolisoni on minulle vihainen, kun hän töistä palatessaan pakenee paikalta toiseen huoneeseen nielemään työpäivän pettymyksiä. Suukko, halaus, hellyys ja toisen kuuleminen harvenee arkipäivien jonottaessa huohottaen toistensa niskaan. Se ihana ihminen, jonka kanssa solmin liiton, arkipäiväistyy ja sulautuu pian seinätapettiin, jos en huomaa kannustaa, kuunnella ja helliä. Ja kohta ei hellää alkua pienelle rakasteluhetkelle edes yritetä luoda, vaan seksistäkin tulee tekniikkasuoritus, josta lämpö häviää. 
Kun kahden vuorokauden rankankin prosessoinnin jälkeen hiljennyimme riihikirkossa nauttimaan Leivän ja Viinin, rukoilimme toisillemme rohkeutta ja voimia rakastaa silloinkin, kun puolisomme eivät tuntuisi sitä ansaitsevan. Rakkautta ei ansaita, se annetaan;  käytännön teoin, pienin sanoin ja kaikella hellyydellä.