torstai 28. heinäkuuta 2011

Huh huh ja voi voi!

Tällaisessa käsittämättömässä maailmassa me elämme. Järkyttävät tapahtumat on pakko katsoa, kuunnella ja yrittää käsitellä. Sanonta: "Olemme samassa veneessä" on totta maailmanlaajuisesti. Se, mitä tapahtuu esim. Norjassa, Kreikassa tai Somaliassa koskettaa tavalla tai toisella meitä jokaista. On vain niin voimaton olo. Mitä se toinen kulunut sananparsi kehottikaan: "Älä kiroa pimeyttä, vaan sytytä edes yksi kynttilä", tai jotain sinne päin.

Yritä olla valona keskellä omia tai maailmanlaajuisia katastrofeja. Asetu sen puolelle, jolla ei ole ääntä. Älä muutu kyyniseksi. Katsele ympärillesi ja auta siinä, missä voit.

Opiskeluaikanani olin ensimmäisessä sosiaalialan harjoittelupaikassa Rinnekodissa Espoossa. Kesä oli mukava, työn osaaminen heikkoa, mutta intoa ja nuoruuden iloa riitti. Elävimpänä tunnekokemuksena jäi mieleeni lieksalainen poika, jonka kanssa ystävystyin.  Hän oli siellä ensimmäisessä työpaikassaan. Kun hän sai elämänsä ensimmäisen tilin, hän lahjoitti sen kokonaisuudessaan jollekin hyväntekeväisyysjärjestölle. Ruokarahan puutteessa hän sitten häpeillen joutui kertomaan asiasta minulle. Lainasin hänelle rahaa, että hän pystyi ostamaan ruokaa. Joku voi ajatella, että tuo teko oli hyvin naivi. Niin ajattelin minäkin, mutta samalla hän antoi minulle opetuksen, joka ei koskaan unohdu mielestäni. Hän oli itse köyhästä perheestä ja tiesi, mitä on rahanpuute ja nälkä.
Me kristitytkin olemme usein kiinnostuneempia hengellisestä harrastuneisuudestamme kuin Kristuksesta, joka keskellämme vaeltaa yksinäisten, osattomien ja suoranaisessa hädässä olevien hahmoissa. Oi jospa osaisimme kääntää katseemme pois itsestämme ja omasta hyvin kiillotetusta navastamme. Ehkä korvammekin aukenisivat kuulemaan ja silmämme näkemään. Ja sydän tuntisi lähellä olevan hädän. Sen ihan lähimmäisenäkin elävän.

perjantai 22. heinäkuuta 2011

Terassielämää

Takapihan terassilla sitä tapahtuu. Nyt siellä heiluu outo mies kuulosuojaimet korvilla ja tupakki hampaissa. Kerrankin meiltä kuuluu yhdeksän jälkeen aamulla porameteliä seinän taa. Ei kesäaamuna nyt tarvitse muidenkaan levätä! Me saadaan lasitus terassille. Sitä onkin odotettu kieli pitkällä ja maalipensselit kourassa jo useamman viikon ... laskettu öitä ja pelätty, ettei ehditä maalata pylväitä ja ikkunalautoja puhtoisen valkoisiksi. Nyt näyttää kaikki menevän nuottien mukaan. Jopa klasit on pesty ja tässä vaan keittelen kahvetta ja vien helteen uuvuttamalle duunarille välillä vettä.

Suloiset siilimme innostuivat vadelmakakun keksipohjajäännöksistä niin, että luulivat asuvansa hotellissa! Söivät ruuan nurmikolla ja siirtyivät sitten toilettiin meidän terassille. Sieviä jätöksiä, ei siinä mitään. Pitäisikö siirtyä taas vihannespuolelle tuossa ruokinnassa? Tekisivät asiansa omaan puskavessaan?

Eilen aamulla naapurin nuoret neidit ( 3v ja 6v ) viihtyivät meidän kanssamme koko aamupäivän. Me maalasimme ja tytöt leikkivät ja juttelivat mukavia. Nuorempi innostui laulamaan: "Me ollaan kaikki sankareita..." Vanhempi korjasi: "Me ollaan sankareita kaikki...", mutta nuorempi jatkoi itsepintaisesti omaa versiotaan ja sanoi sitten: "Naiset vain ovat sankareita..." Isompi puolustamaan miestäni: "Kyllä mieskin on sankari, kun siinä sanotaan, että kaikki!" Oli sitten hetken hiljaa ja kaiveli muististaan: "Keitä ne on sellaiset sankarinaiset...ja sankarimiehet..."  Mieheni myhäili  tyytyväisenä.

Tänään päästään käymään kesämökillä. Ja illalla alkaa taidekurssi kansalaisopistolla.
   Nyt näyttää siltä, että ensimmäiset liukulasiseinät ovat paikallaan. Lienee siis paikallaan kutsua työmies hyvin ansaitulle nisukaffeelle.

sunnuntai 17. heinäkuuta 2011

Pieniä asioita

Sain eilen tipan silmään. Tippa oli valkoista maalia. Maalasin terassin ylälautaa. Tapahtuman "traagisuudesta" huolimatta onnistuin pysymään emännänjatkoksella, ottamaan silmälasit päästäni ja pyyhkimään tipan pois. Olisiko luomi tehnyt tehtävänsä ja suojellut silmääni? Henkinen tasapainonikaan ei horjunut. Jatkoin maalausta niin pitkälle kuin jakkaraa siirtämättä yletyin. Pieni tapaus elämässä.
   Viime viikkoina olen ilahtuneena todennut, miten etupihamme nurmikolle ja pensaiden alle putkahtelee kymmenittäin pienenpieniä sinisiä orvokkeja. Istutin keväällä ísoja ja keltaisia. Nämä ovat edellisten asukkaiden tietämättään jättämä lahja meille. Kiitos! Pienissä orvokeissa, jotka yllättävät, on jotain koskettavaa.
   Entäs sitten siili. Eikö semmoinen neljällä jalalla kävelevä piikkikerä ole aikamoinen näky.
Useampana iltana olemme hiljaa seuranneet siilin taaperrusta. Salaatti ja uudet perunat ovat hävinneet kupposista. Eräänä iltana siili nosti varoen pienen mustan jalkansa terassin reunalle.  Se rapsahti mukavasti. Lopuksi siili oli kokonaan siinä. Pidättelimme hengitystä. Se suuntasi kuitenkin uhkaavasti kohti avointa  makuuhuoneen ovea. Johonkin on raja vedettävä. Nousin sulkemaan oven, ja siili kipitti turvaan saniaisten alle.
   Oikolukijani heräilee päivätorkuilta. Vadelmakakkuprojekti jatkunee. Siis mies on luvannut sellaisen leipoa. Ilman uunia. Pikkuleipäpohja on jähmettymässä jääkaapissa.
   Heinäkuu on blogistin kannalta huonoa aikaa. Harva surffailee netissä. Aallokko ja aurinko kutsuvat.  Mutta hyvä näin. Ihana kesä!

tiistai 12. heinäkuuta 2011

Liikennemerkki

Kävimme eilen ostamassa mansikoita läheiseltä marjatilalta. Tien reunassa oli pysäyttävä liikennemerkki - vaikka sen tarkoitus oli vain hieman hidastaa.
Tärkeä kehoitus. Välittömästi aloin miettiä, miten hyvä tämän kujan lapsilla on olla ja elää. Tuosta kun ohi kävelet tai pyöräilet, saat aina muistutuksen, ettet ole ylimääräinen. Ettei kukaan ole.

Vierailimme viikonloppuna kahden ihastuttavan vanhuksen luona. Toinen heistä on 103-vuotias ja toinen 93-vuotias. Molemmat sisarukset asuvat yksin omissa asunnoissaan. Mistään henkisen toimintakyvyn heikkenemisestä ei voi puhua. Päinvastoin me itse koimme pientä vajavaisuutta tiedoissamme ja sivistyksessämme.
Tapasimme matkallamme myös lähisuvun eri-ikäisiä rakkaita. Pieni vauva, kaksi vuotta vanhempi isoveli, heidän nuoret vanhempansa, oma rakas sisko ja hänen miehensä, hyvät ystävät ja heidän kaksi lastaan - mitä rikkautta kaikessa tässä!
Ei yhtäkään ylimääräistä.

Yllätyksen koimme, kun satuimme Muhoksella Terttu Jurvakaisen taidegalleriaan. Mieheni totesi itse taiteilijan nähdessään: "Sinäkö se olet!" Makuuhuoneemme seinällä on ollut vuosikausia hänen kahden taulunsa korttijäljennökset kehyksissä, mutta emme olleet tienneet mitään itse taiteilijasta. Värit hehkuivat ja loistivat upeissa tauluissa! Ihme!
Ei yhtäkään ylimääräistä - muistaisinko tuon silloinkin, kun joku omille hermoilleni käyvä ihminen osuu lähietäisyydelle.  Hänkin on tarkoitettu. Elämään.

tiistai 5. heinäkuuta 2011

Jumala zoomaa

Kuvittelen, miten Jumala katselee ihmisiä. Hänellä on monta miljardia zoomia, mutta hän pystyy katsomaan silti kokonaisuutta. Lisäksi Jumalalla on korvissa napit, joista kuulee joka puolelle, jokaisen maanmatosen huokauksenkin. Niin moni kärsii. Hän zoomaa heihin ja meihin, jotka niin helposti kuljemme ohi.

Perjantaina osuimme matkallamme myrskyn silmään Saran ja Sarvelan välillä pienessä gallialaisessa kyläsessä, Karviassa. Pilvet hävittivät auringon valon silmiltämme. Puut taipuivat kaksinkerroin. Vettä satoi rankasti. Tuntui, että vesi alkoi velloa merenä vastaamme tietä pitkin. Valaistuksesta huolehtivat sadat kirkkaat, maahan asti lyövät salamat. Taustamusiikkina sateen rummutuksella oli ukkosen rumpujen jylinä. En nähnyt ajaa.Mietin siinä pysähdyttyämme Jumalaa. Onko tämä nyt kokonaan hallinnassa? Oli pieni olo. Mietin puita, karjaa laitumella, ihmisiä töidensä ääressä.Katso meitä. Katso kaikkia, jokaista. Ja Jumala katsoi. Varmasti hän katsoi senkin  miehen puoleen, joka kuoli illalla samanlaisessa ukonilmassa.

Yhtäkkiä kaikki oli ohi. Parkanossa oli joku puu katkennut sähkölankojen päälle. Tie kuivui. Lämpötila kohosi takaisin ne yli kymmenen astetta, jotka myrsky oli sitä alentanut. Espooseen saavuttuamme helle helotti jo täydellä voimalla. Jumala zoomasi meihin ja näki meidän väsyneinä raahaavan matkalaukkujamme yöpaikkaan. Hän siveli silmämme uneen ja herätti uuteen aamuun. Vain Hän tietää, montako aamua on kohdallani vielä jäljellä. Päätän yrittää elää ( isolla eellä, mitä se sitten tarkoittaneekin ) oikein niistä jokaisen.

Meidän iskä, joka olet siellä taivaassa. Me tahdomme pitää Sinun nimesi pyhänä.Tahdomme Sinut valtaan. Tahdomme Sinun tahtosi toteutuvan täällä maan päälläkin. Anna meille kaikille ruokaa riittävästi. Anna anteeksi se paha, mitä tahtomattammekin teemme ja opeta meillekin anteeksiantamisen taitoa jopa sellaista kohtaan, joka on tahallaan tehnyt meille pahaa. Älä anna meidän joutua kiusauksiin. Päästä pahasta. Sillä syvällä sisimmässämme tiedämme, että Sinun on valta ja voima ja kunnia. Aina. Ikuisesti. Amen.