Liekit ja Elämän kakku

Ajamme kohti kotia. Haavat ja pihlajat ovat liekeissä. Ilta-aurinko osuu niihin ja tummaa metsää vasten ne näyttävät miltei palavilta. Samoin pilvet. Ne leijailevat kevyinä, mutta punaisina liekkeinä pitkin tummenevaa taivasta.

Oulussa oli viikon alussa kolmipäiväiset diakoniatyön neuvottelupäivät. Saimme olla pienten tulisijojen, monella tavalla ympärilleen lämpöä levittävien ihmisten puhuteltavina. Heitä kaikkia valaisi sama armon ja rakkauden aurinko. Siellä, missä on rakkautta, siellä on myös iloa ja naurua. Ja kyllähän me nauroimmekin. Teknologiakaupungissakin tekniikka saattaa pettää tärkeässä paikassa. Silti ruotsalaisen Santa Claran seurakunnan pastorin Carl-Erik Sahlbergin valo ja ilo tarttui. Tulkkaus vain takkuili sekä screenillä että tulkin suussa.

Toinen ulkomainen vieras saapui Roomasta, St. Egidion yhteisöstä. Hän oli Leonardo Emberti Gialloreti. Olin mukana kanavalla, jossa hän kertoi yhteisönsä toiminnasta ja toimintamallista.
Toimintamalli oli kopio Luukkaan evankeliumin 10. luvusta; kertomus laupiaasta samarialaisesta ja toinen kertomus Martasta ja Mariasta. Soveltamalla nämä kaksi kertomusta arkeen yhteisö elää ja kasvaa. Se on jo aikaa laajentunut maailmanlaajuiseksi ja yhteisössä on yli 50000 jäsentä. Roomassa joka ilta yhteisön iltarukoushetkeen kokoontuu noin 1000 henkilöä. Hetki kestää puoli tuntia. Kaikki nuo aivan tavalliset työssäkäyvät ihmiset ovat sitoutuneet konkreettisesti auttamaan köyhiä.

Meille Leonardo sanoi; köyhien auttaminen ei voi olla vain kirsikka elämämme kauniin täytekakun päällä. Meidän on rakennettava elämämme kakku uudestaan. Tehtävä se oikeista aineista. Rakkauden varaan ja toisten rakastamisen (= auttamisen ja huomaamisen) varaan rakennettu kakku maistuu paljon paremmalta.

Elvytystä viikonloppuna

Ehkä olemme jo oppineet, että pitää elvyttää eikä leikata ja supistaa. Itsekin kävin elpymässä läheisellä lenkkipolulla. Sateisen ja ankean jälkiflunssaisen ajan jälkeen paistoi aurinko. Ilma tuoksui hitaalle kuolemalle, raikkaasti ja kuulaasti. Kesän viimeiset kukat, uljaat puna-apilat ja muutamat aurinkoa sädehtivät keltanot pilkuttivat vihreän, keltaisen ja ruskean sävyttämää metsänpohjaa.

Kamerani totteli kuuliaisesti. Tallensin ja taas tallensin. Tekisi mieli "kurmoottaa" niitä, joille metsän kauneus ei merkitse paljon mitään - niitä joille on sama, mihin tupakkiaskinsa tai kaljatölkkinsä nakkaa.         
Erityisesti tänään innostuin kivistä. Ne näyttivät ihmishahmoilta tai eläimiltä. Niiden tarkat silmät vahtivat metsässä kulkijaa. Ne ovat olleet siellä aina. Katselevat siinä ohi kulkevia ihmisiä. Monet eivät huomaa niitä. Kulkevat ohi ajatuksissaan, iloisissa tai surullisissa.
Osallistuin perjantaina lattiakuvakoulutukseen. Olipa se terapoivaa, vaikkei terapiaa ollutkaan. Monet asiat alkoivat itkettää, sillä tavalla hyvästi ja sielua huuhtelevasti. Ehkä toistan itseäni, mutta jälleen yhdeksi mieliinpainuvimmaksi asiaksi jäi se, miten ihmistä auttaa ja parantaa kaikkein eniten se, että joku näkee hänet, katsoo hyväksyvästi ja rakastaen.
Se, jos mikä, elvyttää. Lenkkipolun kivien katseessa ei ehkä ole elämää, mutta Sinun katseessasi on. Kun seuraavan kerran tapaat ihmisen, josta huokuu epäonnistumista, pettymystä, surua tai kovuutta, katso häntä lämpimästi. Sano hänelle jotakin hyvää. Elvytä häntä, älä leikkaa äläkä supista.
Ehkä roskaajankin teko on vain pieni merkki pahasta olosta. Hänkin ehkä kaipaa nähdyksi tulemista.

Alakulo

No on siinäkin sana- melkein pohojanmaan murtehella alakuolo. Vaikka juuri tänä aurinkoiseltakin ( lue: ei sada) näyttävänä aamuna se onkin itselleni totta, niin ei se kuitenkaan alkuperäinen olotila ihmiselle liene. Ison Kirjan mukaan ihminen aloitti elämäsä Paratiisissa. Ja tänne on päädytty. Keskelle ihmisten pahansuopuutta, välinpitämättömyyttä ja rahan ylivaltaa. Raha ja paha ilkkuvat teoillaan ja pieni ihminen kaipaa Hyvyyden voiman ihmeellistä suojaa. 
Kun paikkoja kolottaa ja uusi päivä tuntuu raskaalta aloittaa, mieli tahtoo väkisinkin painua alavireiseksi.
( Muisto viikonlopun ihanista vieraista sentään lämmittää vieläkin).

Tällaista alakuloa ei voi edes selittää. Se ei tule olemaan tämän päivän loppusaldo. Nyt vain koneisto ei tahdo käynnistyä iloiseen hyrinään, vaan moottori köhii ja kulku on vaivalloista. Ehkäpä yksi vaikuttava tekijä on pitkähkö flunssa, ehkä olen yskinyt itseni tyhjiin. Ehkä lenkkipolku ja raikas syysilma työpäivän jälkeen parantavat oloani. Joskin työpäivä päättyy tänään melkein yöllä.

Ennen työpaikalle siirtymistä pääsen vielä hierojan pöydälle. Siitä on hyvä mieli. Sekin ilahduttaa, että miehelle tarjottiin vanhasta talosta "ateljeehuone", johon taulut, sekä keskeneräiset, että valmiit, mahtuvat hyvin. Nytkin mies lähti lähes vihellellen maalaamaan.

Luojan luova työ jatkuu meissä. Ehkä kaipaan jonkin uuden alkamista itsessäni. Luovuuden purskahdusta, joka vie virran lailla minuakin iloa kohti. Sitä odotellessa päätän tähän. Kaikille alakuloisille toivotan toivoa.

"Kun ei kukaan koskaan mitään, kun kaikki aina vaan"

Tuttu on tuo hokema nuoruudesta asti. Mutta aina vain paremmin ymmärrän sitä. Se on sellainen lause, jonka voi itse täydentää. Tänään täydentäisin sen vaikka näin: "Kun ei kukaan koskaan mitään ota vakavasti, kun kaikki aina vaan katsovat, mitä muut tekevät", tai: "Kun ei kukaan koskaan kuuntele mua, vaan kaikki vaan juttelee muiden kanssa."  Väsynyt äiti sanoisi ehkä: "Kun ei kukaan koskaan auta kotitöissä, vaan kaikki aina vaan tekevät omia juttujaan."

"Olen pieni pallo vain, pyöreä..."

Kun joku joskus jotakin, mutta kun ei kukaan koskaan mitään. Valivali.
Avainnauhassani lukee: "Asenne ratkaisee aina".  Noh. Mikään ei todella taida muuttua valitusvirrestämme juurikaan paremmaksi. Täytyy siis muuttaa asennetta.

Kahvipöytäkeskustelussa tänään eräs ihan siistin, vaikka hiukan ohimoilta kaljuuntuneen hiuksiston omistava mies lohkaisi: "Kun tukkakin harvenee niin ettei sitä saa enää papiljoteille."  Miehekkään miehen huumoriheitto.  Mutta asenne ratkaisi.  Koko vanhemmasta naisväestä koostunut pöytäseurue purskahti nauramaan. Vanhuuden vaivojen valittaminen jäi siihen.

Nyt pyörii pyykkikone. Siellä ovat suloisessa sekamelskassa vaaleat, kauniinkeltaiset pienet ruokaliinat (= tabletit) ja mm. mustat puserot.  Asenne ratkaisee, mitä sanon, kun kohta ripustelen vaatteita kuivamaan.

Mitäs näistä pienistä, mutta suurissakin asioissa oma asenne ratkaisee.  Jos ei kukaan koskaan anna apuaan nälkäänäkeville tavalla tai toisella, niin ei mitään kohta enää olekaan. Maa, ilma (= maailma) ja vesikään eivät  kestä enää itsekkäällä asenteella porskuttavia rikkaita.  Mutta enhän minä anna mitään, kun ei kukaan muukaan koskaan mitään.  Voi voi meitä.

Atttsihhhh...

Sängynpohjalta elämä näyttää erilaiselta. Kun nenästä tippuu ja kurkussa kasvaa kaktuksia, ei voisi vähempää kiinnostaa edes naaman pesu. Kun aamulla herää taloa tärisyttäviin aivastuksiinsa ja megaluokan yskintään, haluaa yhtäkkiä olla pieni taas. "Hoida mua. Tuo mittari. Keitä kuumaa vettä ja voisitko käväistä apteekissa kun ....atttsihhhh...mulla on diid huono olo."
   Mutta heti kun olo vähän virkistyy, alkaa tehdä mieli lojua TV:n ääressä vaikka roskaakin katsellen, kun ei enää jaksa pelkkää tunkkaista sänkyä. Palvelu sen sijaan tuntuu kivalta edelleen.

Nyt tämä juttu kannattaisi lopettaa, koska olen tuossa vaiheessa. Äsken aivastin niin, että näyttöpääte kostui. Tiedän  kuitenkin menneistä syysflunssista sen, että tulee aika, jolloin kadehdin Elämää, joka tuntuu olevan kaikilla muilla paitsi itselläni. Alan inhota paperinenäliinamyttyjä taskuissa, yöpöydällä ja milloin missäkin. Haluan siivota. Pestä hiukset. Lähteä ulos ihmisten pariin.
Mutta vielä nyt makoilen sängynpohjassa ja yritän nauttia sairastamisen tuomista vapauksista. Eihän tämä kurjuutta vielä ole.

En edes yritä saada tähän mitään tehokkaan syvällistä ajatusta. Jos ei sellaiseksi lueta Saarnaajan mietelmää: "Kaikella on aikansa..." Siinä ei taidettu puhua mitään flunssan sairastamisesta, mutta ei tämäkään mitään sattumaa ole. Amen.

Kallisarvoinen elämä

Haukka kaartelee leikatun viljapellon yläpuolella. Se pysähtyy ilmassa, liikuttaa siipiään paikoillaan pysyen. Varo, myyrä! Tummat pilvet vaeltavat tuiman tuulen vauhdissa ja tipauttelevat auton tuulilasiin muutaman pisaran.  Keltaiset lehdet kieppuvat virtauksessa. Syksy on täällä!

Elämäni yksi kesä on taas ohi, elämäni eräs syksy edessäpäin. Ja edelleen tunnen itseni oppilaaksi.Tämä on kuin uudelle luokalle siirtymistä kouluaikoina. Uudet kirjat, uudet kynät, osa opettajistakin uusia.  Joku on laatinut lukujärjestyksen. On tehtävä kotiläksyt, suoriuduttava kokeista ja osattava myös levätä

Minun vuoteni alkaa syksystä ja päättyy kesään. Syksy on täynnä hyviä päätöksiä. Syksy on raikas ja paljas. Kaikki näkyy selvästi. Elämä ja kuolema, ilo ja suru, voimat ja voimattomuus.

    Viime yönä mies maalasi tauluja ulkona lähes aamuun asti. Oli ehkä viimeinen lämmin ja sateeton pimeä, täydellinen rauha ja hiljaisuus. Vain yksinäinen sähkölamppu valaisi. Eilen tämä (parkinssonia sairastava) mieheni jälleen  totesi: "Aika on nyt kallista, enää ei ole varaa sitä tuhlata". Ehkä siinä on tämän uuden toimintavuoden tärkein läksy. Jokainen meistä joutuu kerran lopputenttiin kurssisaliin, josta ovi aukeaa tuntemattomaan. Sen oven auetessa elämän päivät ovat kaikki käytetyt.
Nyt on aika sanoa, tehdä ja toimia- ei siis ole aivan merkityksetön tämäkään päivä. Nyt on aika myös huomata miten armo kulkee vierellä. Armo odottaa siinä taakkojani. Armo haluaa häpeäni ja syyllisyyteni painolastit. Luovutettuani ne sovinnolla armon varaan kuormani kevenee, elämästä voi nauttia.