"Nyt on lokakuu ja minusta näkee sen"?

Välillä iskee masennus. Kopiokone ei pelitä. Runot pitäisi saada monistetuksi. Silmissä on tikkuja.Väsyttää. Tiskikone odottaa tyhjentäjäänsä. Mies on muualla tekemässä taidetta. Pyykit pitäisi pestä. Ylihuominen runoilta jännittää. Lenkille olisi pakko päästä ennekuin sataa. Tuleva yhteisnäyttely on kesken monilta osin. Aikaa on vähän. Kamera putoaa maahan. Selkää särkee.

Sitten ajattelen, että joopa joo. Olen hieman itseäni suuremman asialla. Me kaikki. Miten hienot harjoitukset eilen! Miten kauniita tauluja miehellä. Omat valokuvat onnistuivat ehkä niin, että kehtaan niitä panna näytille. Kamera ei hajonnut. Minulla on ruokaa ja lämmintä. On lisäksi paljon ystäviä. On perhe.

Mutta silti minusta näkee sen. Lokakuun. Aurinko viivähtää pienen hetken. Pilvet vaeltavat vinhaa vauhtia. Pimeä on pitkä. Läpitunkematon. Uusintana tulleen TV-jumalanpalveluksen alttarilla kukkivat eilen valkovuokot. Mihin se kevät ja kesä niin nopeasti katosivat? Oliko sieluni mukana elämässä vai murehtimassa?

Nyt menen selvittämään tiskit ja pyykit. Marraskuu ja sen metkut odottelevat nurkan takana. Maailma on täynnä isoja ongelmia. Haluan kuitenkin kaiken kaikkiaan olla mukana näkemässä ja tekemässä parempaa maailmaa, auttamassa Jumalaa, joka ei ole nukahtanut, toisin kuin laulussa epäillään. Hän kaipaa meitä pienten kuormien kantajia tuoksukseen maailmaan.

Salaisuus

Näihin aikoihin moni kätkee maahan salaisuuksia. Nenänpäät kylmästä punaisena käännämme puutarhan multaa ja kätkemme maahan sipuleita. Niin tein minäkin. Sain eräälätä runoystävältäni ison pussillisen erilaisia kukkasipuleita, pieniä ja suuria, valkoisia ja violetteja, pinkkejä ja vaaleanruskeita.
Kun nyt vielä saisimme uuden kevään, että pääsisin  näkemään, mitä noista sipuleista kasvaa.

Se on ylösnousemuksen juhlaa sitten! Itseasiassa on jännittävämpää odottaa, kun  en ole ostanut noita sipuleita valmiissa kukkakaupan pusseissa, joiden päällä koreilee tulppaanien tai narsissien kiiltävät kuvat. Mielikuvitus loihtii silmieni eteen skilloja, helmihyasintteja, erilaisia liljoja ja vaikkapa narsisseja.

Tänään mietin sitä, miksi jouluevankeliumia tai ylösnousemuksen evankeliumia ei koskaan lueta muulloin kuin kyseisinä juhla-aikoina? Jouluna jouluevankeliumin kuulee noin 10 kertaa, mutta muuten ei koskaan. Olisihan se iloista, kun keskellä kesää kajahtaisi saarnatuolista:" Ja tapahtui niinä päivinä...ja katso, he näkivät lapsen, joka makasi seimessä!" Lapsikin on salaisuuden sipuli. "Mitähän tästä lapsesta vielä tulee?"
Taisin poiketa asiasta. Hyvää yötä ja kiitos uskollisille lukijoilleni!

Tänään

Kaikki maapallomme miljardit ihmiset ovat eläneet taas yhden päivän. Ilta on vaihtumassa yöksi. Mietin, miten oma päiväni sujui. Mitä näin? Mitä koin? Mitä tunsin? Mitä kuulin? Tämä oli minun pienen elämäni yksi päivä. Olenko siihen tyytväinen?
Tämä päivä oli harvinainen sikäli, että tapasin vain vähän ihmisiä. Oli vapaapäivä.
Kirkkaana muistijälkenä on kuitenkin eräs kohtaaminen: tapasin punatulkku-uroon. En ole nähnyt punatulkkua pitkään aikaan ja nyt semmoinen ihme räpytteli rivitalomme pihapihlajassa. Se oli niin yllättävä!Että lintu voikin olla kaunis!
    Kaupan kassalla tapasin erityistyöpajalla työskentelevän miehen. Yleensä en juttele kaupassa juuri kenenkään kanssa. Tänään kysyin kassajonossa hänen kuulumisiaan. Hän kertoili jotain ja kysyi sitten, aionko tehdä kakun? Hölmistyin vähän, mutta huomasin sitten hänen havainneen kermatetrani. "En, aion tehdä rahkaa?" "Mitä rahkaa? Mustikkarahkaako?" Taisin vähän naurahtaa, kun kerroin tarkemmat suunnitelmani. Lyhyehkö keskustelu jäi lämmittämään mieltä.
   Kävin myös tapaamassa miestäni "ateljeessa", ystävämme pihapiirissä olevassa vanhassa talossa, josta mies on saanut maalaustilaa tulevaa näyttelyämme varten. Hän ei huomannut tuloani ja katselin hiljaa ovella, miten hän maalasi "taivaskalaa"ja kuunteli samalla vanhalta c-kasetilta Liisa Tuovisen radiohaastattelua parisuhdekiemuroista. Ilostuin, kun mies niin ilahtui huomatessaan minut. Hän lausui nimeni yllättyneesti. Oman nimen kuuleminen tuntuu aina yhtä hyvältä! Mekin juttelimme vain  vähän ja kuunneltuamme hetken hiljaa kasettia, lähdin kotiin laittamaan ruokaa.
   Iltapäivällä kaksi ystävääni tuli pelaamaan luokseni lautapeliä. On ihanaa, että on ystäviä. Eipä sillä väliä, kuka pelin häviää tai voittaa, yhdessä oleminen on jo voitto.
   Aamulla luimme vähän Jesajaa ja vähän Luukasta. Niin alkoi päivä, tämä 13.lokakuuta, jolloin pikkuinen "lapsenlapsi" täyttää viisi kuukautta.

Katumusta

Suustani tulee ulos äkäisiä sanoja, vaikka juuri olen päättänyt muuttaa asenteitani positiivisiksi, katsoa kotonakin toista lämpimästi, ymmärtäen. Kääntymys, asioiden toisin katsominen ja näkeminen on vaikeaa. Tuttu askelkuvio; astun kaksi askelta eteenpäin ja ainakin yhden taaksepäin.Tavoite heittäytymisestä Hengen johdettavaksi pois kaikesta omavoimaisuudesta, heittäytyminen luottamuksen pyhiinvaeltajaksi on yllättävän vaikeaa.
Onkohan kenelläkään muulla  naisella samanlaista helmasyntiä kuin itselläni? Jos mies ei huomaa, mitä kaikkea olen kodin hyväksi tehnyt hänen poissaollessaan, heittäydyn kuin huomaamatta luettelemaan tekemisiäni. "Laiska töitään luettelee", sanoi äiti aikoinaan. Ja nuo luetteloinnit ärsyttävät toista, koska samalla tahtomattani syyllistän miehen. Hän kokee, ettei ole tehnyt riittäväti yhteisen kodin eteen. Tässäkin asiassa voisi vain olla rauhassa, puhumatta mitään.
Mutta siihen tahdon uskoa, että meillä jokaisella on kosketus Pyhään jokaisena arkena. Joskus sen huomaa selvemmin, joskus ei ollenkaan, mutta totta se on. Jumala rakastaa jokaista luomaansa suunnattomasti ja kaipaa meidän huomiotamme.
Lauantain retriittipäivässä valokuvasin lätäköitä, miten niistä heijastui puita, pilviä ja taivasta. Tällaisia lätäköitä me olemme, emme mitään järviä tai valtameriä, mutta silti voimme heijastaa tosillemme taivasta, olla pikkuisen edes Kristuksen tuoksuisia.

Kääntymisestä

Palaan edelliseen juttuuni elämän kakusta. Nuo asiat Oulun päiviltä eivät jätä mieltäni rauhaan. Ja silti tuntuu, että juuri niissä asioissa, joita pohdin, on löydettävissä rauhaa jokaiseen päivään. Nyt joku ajattelee, että taitaa tulla käännytyspuhe. No jaa - kuka sen tietää :)
 Se Rooman yhteisön edustaja puhui kääntymisen ensimmäisestä edellytyksestä. Kukaan ei voi tietää, miten elämä sitten jatkuu. Se edellytys on Näkeminen. Ja sitten palaammekin tuttuun kertomukseen Laupiaasta samarialaisesta. Ne kaksi, pappi ja "suntio", jotka kulkivat ryöstetyn, haavoitetun miehen ohitse, olivat laatineet päivälleen suunnitelman. Tulee ehtiä sinne ja sinne, ei ole mahdollista pysähtyä. He eivät olleet ollenkaan pahoja ihmisiä, tällä kertaa he vain olivat omien suunnitelmiensa pauloissa.
   Kolmas mies, väheksytty muukalainen, näki. Hän näki tuon pahoinvoivan miehen tien varressa. Hän näki ja hänet valtasi sääli. Hän muutti päiväsuunnitelmansa ja pysähtyi, antoi ensiavun ja vei pahoinpidellyn hoitoon. Hän tuhlasi omaa aikaansa ja rahaansa. Lisäksi hän lupasi palata takaisin ja maksaa lisää, jos on tarpeen.
Hänen elämänsä ehkä muuttui. Hän kääntyi. Kahden ensimmäisen elämä jatkui samanlaisena. 
Sitten se toinen tarina. Maria ja Martta. Nyt Jeesuksen silmissä paremman osan valitsee se, joka pysähtyy ja kuuntelee, mitä Jeesuksella on sanottavaa. Hän on valinnut hyvän osan.
      Niinpä tämän St. Edigion yhteisön jäsenillä on mahdollisuus joka ilta pysähtyä "kuuntelemaan" kirkkoon ja jatkaa kaduille ja omaan elämäänsä "näkemään".  Kysymys on rakastamisesta. Kuka tahansa kykenee siihen. Ihminen on luotu toista ihmistä varten. Kun oikeasti näemme jonkun, silloin luovumme omasta suunnitelmastamme ja käännymme. Rakkaus kääntää pään. Tuoko rakkaudesta eläminen rauhan?