Vähän vaille adventti

Sieluni ei ole vielä ollenkaan mukana jouluvalmisteluissa. Huomaan edellisten vuosien tuttuun tapaan ärsyyntyväni marraskuisessa tihkusateessa jouluvaloja pylväisiin ripusteleviin miehiin. Miksi jo nyt? Antakaa nyt adventin tulla ensin ja ihmisen vähitellen päästä mukaan juhlan valmisteluun. Ymmärrän kyllä yrittäjien tuskan, kun ihmiset pitäisi houkutella ostamaan. Ymmärrän senkin, että monet haluavat venyttää joulua täältä alkupäästä - ennen joulua. Itse haluan joulun viipyvän pidempään sitten, kun kaikki kiire ja valmistelut ovat ohi. En nyt ehkä kuitenkaan niin pitkään, että pääsiäistipuja asetellessa korjaan tontut tipujen tieltä talteen. Mutta kuitenkin.
Ensimmäinen adventti tulee pikavauhtia. Minulle oikeaan 1. adventtiin kuuluu ensimmäisen kynttilän sytytys adventtikynttelikössä. Kolme muuta saavat vielä odottaa. Adventtikynttelikkö on kuin hidastettu kello. Kynttilöiden sytyttelystä voi nähdä joulun lähestymisen. Kun ensimmäinen kynttilä syttyy, on aika miettiä joulukorttien mahdollista lähettämistä. Sytyttelen tuikkuja tai jouluvaloja ulos. Myös kranssin nostan ulko-oveen ja asettelen ikkunoille kyntteliköt. Sitten voikin viikon elää ihan rauhassa...
Ensimmäiseen adventtiini kuuluu myös ehdottomasti sen sanoma. Haluan liittyä siihen kansanjoukkoon, joka laulaa "Hoosiannaa Daavidin Poika, kiitetty olkoon Hän, Kiitetty Daavidin Poika, joka tulee Herran nimeen!"
Menkää, ihmiset, kirkkoon! Täytetään adventtikirkko kuin joulukirkko ikään. Tehdään adventti-ihme, annetaan aasin jalkojen kopista ja  Jeesuksen saapua keskellemme. Pimeys on liian pimeää ilman oikean jouluvalon tuojaa.

Kirkasvalolamppu ja tuomiosunnuntai

Nyt se on taas nostettu pöydälle. Sen arvokas tehtävä on yrittää nostattaa vaimoihmisen aamuista virkeystilaa ja poistaa väsymystilaa noin yleensäkin. Suhtaudun siihen tosiaan kuin aurinkoon. En istu nenä kiinni lampussa, vaan pörrään aamutoimissa kuin valosta sekaisin mennyt mehiläinen. Sen vaikutus taitaa olla enemmän psyykkinen kuin fyysinen.

Kirkkovuodessa on edessä se kamalin pyhä: tuomiosunnuntai. Tratatataa ... torvi soittaa kaikkia ihmisiä tuomioistuimen eteen. Valinta on armoton. "Kun minä olin nälkäinen, janoinen, alaston... te ette antaneet minulle ruokaa, juomaa tai vaatteita..." "Menkää pois..."

Kyllähän se pistää miettimään tällaisessa maailmassa. Myös ihan tässä lähipiirissä; ehkä jollakin on hyvän sanan nälkä, ystävyyden ikävä-  kylmä, tässä usein aika itsekkäässä elämänmenossa. Pitäisikö antaa Sanan koskettaa? Mutta sekin on varma, ettei pusertamalla itsestä saa mitään hyvää irti.
On kuitenkin elettävä tiedostaen. Ja mietittävä, mitä mieltä on, kenen rinnalla tahtoo seistä silloinkin kun heikomman puolelle asettuminen voi tulla itselle tavalla tai toisella kalliiksi.

Kuin kirkasvalolamppu ovat nuo TV ykkösen "Toisenlaiset frendit". Noita frendejä katsellessa ymmärtää millaista on oikea ystävyys. Jokainen saa olla omanlaisensa, kuitenkin hyväksytty ja rakastettu.
Armo on juuri sitä. Onneksi tuomiopäivänäkin armo käy rakkauden Jumalan valtakunnassa oikeuden edellä. En silti ajattele, että asia on ihan noin helppo. Sydämen asennetta, ystävät!

Epätäydellisenä rakastettu

Järvi vähän kirkkaammassa säässä...

Välillä elämä on pilvistä. Oma mieli on takkusykkyrällä ja ahdistava tunne painaa rinnassa, eikä siitä tahdo millään päästä eroon. Koko päivä peittyy synkän pilven alle esim. jonkun työtoverin tai läheisen ihmisen sanoista tai sanomatta jättämisestä. En löydä halua enkä uskallusta selvittää kiusallista asiaa, kun pelkään vielä pahempaa oloa syntyvän. Sitä sitten vaan taapertaa katse maata viistellen iltaan. Välillä möykky purkautuu kotona. Jos se on iso ja vaikea, itsellekin jotenkin epäselvä, se jää painamaan selkää kumaraan ja mieltä maahan pitkäksi aikaa. Silloin tarvitsen kuulijan, joka kestää itkuni.

Nyt kuitenkin mieleni on valoisa. Hiljaisuudessa usvaisen järven rannalla vietetty päivä, kuunneltu ja nautittu Jumalan armoravinto on tehnyt tehtävänsä. Ei tee mieli avata mitään melua tuottavaa toosaa. On hyvä istua tässä näpyttelemässä ja jutella oman ukon kanssa. Riittää, että elämä on tällaista tavallista, hyvää, meille annettua elämää.
   Hiljaisuuden päivän virikepuheen tilalla rakensimme kukin kuvan omasta elämästä lattialle "lattiakuvien" avulla.  Mietimme ensin, mikä elämäämme rajoittaa, millaisen haluaisimme sen olevan, voisiko sitä jotenkin muuttaa? Kun jokainen oli rakentanut eteensä lattialle kuvan omasta elämästään ja sen rajoista, se kuvaannollisesti pyhitettiin Jumalan läsnäoloa kuvaavalla kultaisella kehällä. "Kun Jumala Sanallaan Sinutkin loi, Hän tarkoitti samalla näin. Sä arvokas oot, Sä osaat ja voit, mä tällaisna rakastan Sua."
Pilvisenä, harmaana ja pimeänä syyspäivänä on hyvä nostaa katse ylöspäin, kohti taivasta. Konkreettisestikin. Tulee parempi olo, kun muistaa, kenen sydämessä minulla aina on arvokas, oma paikkani.
.

Palapeliä

Tiedän hyvin, että katselen maailmaa vain omasta näkökulmastani. Näissä kirjoituksissakaan en ole pystynyt loitontamaan katsettani objektiiviseksi. En ole kirjoittanut siitä, miltä maailma näyttää ja tuntuu jostain toisesta ihmisestä, vaikkapa suomalaisesta pienyrittäjästä tai jotain vakavaa sairautta sairastavsta lähimmäisestä. Ei, en osaa kirjoittaa kreikkalaisen ihmisen ahdingosta tai nälkään nääntyvän lapsen tuskasta. Faktoja kyllä riittää, mutta todellisuutta osaan ilmaista vain siitä mikromaailmasta, jota itse elän arjessa.
Elän omassa elämässäni kummallista pienten ihmeitten aikaa. Kuin kokoaisin palapeliä, jonka puuttuviin kohtiin yllättäen löytyy oikean tuntuinen palanen. Eteeni osuu kirjoitus, jonka sisällöllä on itselleni tärkeä merkitys pyrkiessäni tutkailemaan omaan kasvuuni liittyviä asioita. Näen unen, joka tukee ymmärrystäni. Rukoilen ja saan vastaukseksi hiljalleen avautuvaa tarinaa. En voi kertoa enempää. Voin vain ihmetellä. Tuntuu paranemiselta, mutta tekee kipeääkin.

Voi miten hyvältä minusta, ainaisesta lupailijasta ja mielellään miellyttävästä ihmisestä, oli tänään sanoa tiukka:"Ei!" pyyntöön, jonka tiesin mahdottomaksi toteuttaa. Vielä viime viikolla olisin hylännyt itseni ja vastannut: " No, katsotaan...ehkä josku ensi vuonna..."  Kiitos kuuluu Jumalalle, joka taitaa sittenkin tietää jokaisen ihmisen  palapelin kokonaisuuden. Hän ymmärtää jokaista viimeistä piirtoa myöten. Hän toimii hienovaraisesti, kunnioittavasti. Ihmeellistä.

Marraskuussa

Marraskuussa mielessä puhaltavat helposti hyiset viimat. Kevään kukkanen on muisto vain. Aurinko ei jaksa nousta aamulla ylös. Aikaisin se jo  käy takaisin unten maille.

Silti välillä on ihan taivasta rinnassa. Uusia ajatuksia pulpahtaa pintaan, iloisia. Kivuliaitakin tunteita nousee. Silmien vedet virtaavat. Pitkän kuivan ajan jälkeen on itselleni tullut sielun sadeaika.
Vesi kostuttaa kuivahtaneen sielun pinnan. Se puhdistaa näkökenttää. Itkun kautta uudelle kasvun ihmeelle tulee tilaa. Vielä, minussakin.

Tänään tartuin pölyisiin mattoihin. Valjastin ylleni siivoojan tamineet ja kävin taisteluun likaa ja pölyä vastaan. Oli sekin yhdenlainen puhdistautuminen. Ja jätin vielä jotain "nautintoa" tuleville päivillekin:).

Illalla harjoittelimme kuorossa pyhäinpäivän lauluja. Laulut siivosivat sydämen huonetta. On niin monta, jotka ovat jo toisella puolella rajan. Kaipaus ja vastausta vaille jääneet kysymykset koskettavat ja koskevat. Silti lauluissammekin soi kevään ja ylösnousemuksen riemu. Se on tulva, jonka alle suru hukutetaan. "Hiljaa nousee sydämeltä taakka, itkut itkeä saa loppuun saakka. Sisään nousee uusi kirkas vesi, vihdoinkin on vapaa sydämesi..."Ja lauantaina sytytetään äidille nimeltä mainiten kirkossa ihan oma kynttilä. Niinkuin niin monelle muullekin. Elämä on totta sielläkin, mihin ei katseemme yllä.