maanantai 28. toukokuuta 2012

Henki

Helluntain henki puhalsi tuulta purjeisiin Jyväskylässä Kirkon musiikkijuhlissa. Laulu kajahti voimallisena, laulajiakin oli 5500. Puhuttelevat sanat ja nerokkaat sävellykset koskettivat. Piispa Huovisen peräänkuuluttama Henki kulki läpi laulajan sielun ja mielen.


Mutta onko ihmisen henki minkään arvoinen? Keskelle riemullista musiikin juhlaa saimme kuulla surullisesta tapahtumasta Hyvinkäällä, ja täällä kotikaupungissa seuraava järkyttävä uutinen jo odotti saapujaa.


Piispa kuulutti yhteenkuuluvuuden henkeä. Mikä meitä riivaa? Miksi emme myönnä, että tarvitsemme toisiamme ja tarvitsemme Jumalaa, joka aina avaa meille armahtavan, rakastavan sylinsä?  Ehkäpä oppisimme jotain rakastamisesta, jos pysäyttäisimme oravanpyörämme ja astuisimme askelen lähemmäs lähimmäistämme? Euroviisuja oli kotona tallenteella sen verran, että pikaisen katselmuksen jälkeen sielu jäi  kumisemaan tyhjyyttä - rakkaus oli viisuissa vain tunne kahden ihmisen välillä, jotain o- o- ou....a-a-a- aaah...


Melkein todellisimmalta vaikutti Albanian edustaja, jonka sanoman voi tiivistää epätoivoiseen toteamaan: "... rakkautta ei ole, se on kuollut, nyt voin vain itkeä, itkeä, itkeä..."
( Toki Venäjän mummot nostivat inhimillisyydellään ja elämänilollaan liikutuksen kyyneleet silmiin....)

Jyväskylässä lauloimme:
"Kyyhky toi taivaasta henkäyksen, ihmisten puolustajaksi. Kanssamme kulkee Hän uskollinen, missä vain koolla on kaksi.---
   Puhalla silmämme havaitsemaan vihan ja ahneuden valta. Vahvista mielemme taistelemaan köyhimmät vääryyden alta.---
   Rohkaise yhteyden solmimiseen kun joku yksin on aivan. Sydämet taivuta rakkauteen, kahleista vihan ja vaivan.
   Anna, oi Jumala, Henkesi tuulla yhteyttä kansoille, ylitse maan, tekoihin rauhan suo kutsusi kuulla, arjenkin taisteluun haavoittavaan."  (
Kaija Pispa)

Hengellä ja hengellä on eroa. Älkäämme vaipuko epätoivoon. Olkaamme toistemme tukena. Luottakaamme Jumalaan. Muuten tätä elämää ei kestä.

keskiviikko 16. toukokuuta 2012

Tyhjä pää

Eestin Viru-Nigulan pitäjän koulun puistokäytävä
Mitä voi kirjoittaa, kun pää on ihan tyhjä? Se ei tarkoita, etteikö sydän olisi täysi. Blogeja ajatellen kesä taitaa olla mahdollisimman huono aika kirjoittaa. Tämän "bloggerin" tilastot kertovat, että toukokuussa on ollut sivuilla yli 200 kävijää, mutta silti ainokaista toukokuussa kirjoittamaani "Silmu"-blogia on luettu vain 16 kertaa- muka! Sen verran sitä on kunnianhimoa, että alkaa ärsyttää vähän. Miksi ihmeessä kirjoittaa, jos ei kukaan lue? Sitten hiipi sisään karmea ajatus: "Mielenkiinnottomia sepustuksia! Ymmärrä lopettaa ja käytä aikasi johonkin hyödyllisempään."

Nyt onkin suunnitteilla eräs muu kirjoitusprojekti, josta blogikin saattaa kyllä saada uutta tuulta siipiensä alle.

Silti: Elämä on ihanaa! Joku sairastava kirjoitti juuri tuolla fb-sivullaan, että terveyttäkin osaa arvostaa vasta kun sen menettää." Iloitkaamme siis jokaisesta päivästä, pitäkäämme huolta toisistamme. Nauttikaamme puutarhasta, lintujen laulusta, heräävästä elämästä.

Jos huomaamme tekevämme virheitä tai unohtavamme asioita, annetaan anteeksi itsellemme ja myös toisillemme. Eletään siis ihmisiksi- kiitollisina kaikista elämän lahjoista.

torstai 3. toukokuuta 2012

Silmu

Kyllä kylmässä pohjoisviimassa keinuvassa ohuessa syreeninoksassa on jo pullevia silmuja. Tämä kevät etenee niin hitaasti, että toivo on haettava pienistä asioista. Lähtiessäni ottamaan kuvaa, paistoi aurinko, mutta sekin auringon
(k)ilo välähti oksilla vain pienen hetken. Pilvet peittivät auringon ennenkuin ehdin kamerani kanssa puutarhaan. Ja räntää on luvassa.
Silti, silmut ovat olemassa ja kesä on tulossa.

Kevät on muutenkin silmumaista aikaa. Tulossa ovat koulujen päätösjuhlat. On valmistumisjuhlia ja lakkiaisia. Moni äiti ja isä miettii nuorensa tulevaisuutta. Nuori ihminen on kuin nuppu tai silmu, jonka kasvua pitäisi osata oikealla tavalla tukea. Niinkuin silmua ei voi avata väkisin, niin ei nuoren ihmisen elämääkään. Hänen on saatava uneksia, haaveilla ja sitten tehdä toiveistaan totta vaikka vastatuuleen heittäytyen.  Jokaisella on oikeus omiin virheisiinsäkin. Aikuiseksi kasvaminen on kuitenkin vaikeaa, ellei nuorella ole lähellään kasvua tukevia, herkkiä, mutta vahvoja aikuisia. Tärkeää on kuunnella nuoren omia tunteita ja ajatuksia. Ja jokaisella on hyvä olla olkapää tai syli, johon voi petettynä, pettyneenä tai pettäjänä tulla tuskaansa purkamaan.

Ihania silmuja ovat myös odottavien äitien lempeänpyöreät vatsakummut. Niissä asustavat kohdun lämmössä pienet ihmistaimet, jotka ajallaan parkaisevat ensimmäisen huutonsa putkahtaessaan ennestään niin outoon olotilaan. Tuota huutoa ja sen huutajaa ei voi rahassa mitata. Jos Edvard Munchin "Huudosta" maksettiin 90 miljoonaa euroa, niin kukaan äiti tai isä ei ainakaan täällä hyvinvoivassa lännessä möisi huutajaansa mistään hinnasta. Rakkautta ei mitata rahassa. Miksi sitten kasvaessaan moni nuori jää yksin? Vaikea kysymys.



Meillä kävi jokin aika sitten remonttireiskana seurakunnan suntio. Mukana putkimieshommissa oli hänen pikkuinen poikansa, noin kahdeksan vuotias. Kysäisin pojalta, mikä hänestä tulee isona. "Hmmm- öööö- seurakuntamestari!" "No miksi"? kysäisin. Hän vilkaisi isäänsä, joka katsoi häntä hyvin hellästi, ja sanoi sitten: "Minä tahdon tulla isääni!" Melkein tuli tippa linssiin meillä kaikilla.