Kesän varjot

Hannun taulu Petrukselle

Kaikki rakastavat aurinkoa. Kaunis, kirkas aamuaurinko ja kasteínen ruohikko suorastaan pakottavat paljain varpain puutarhaan haistelemaan uutta päivää ja tarkistamaan puutarhaan puhjenneet uudet kukat. Jokainen terälehtensä auki räväyttänyt kukkanen on iloinen ihme, lahja.

Eilinen oli läheisen pienen Petruksen kastepäivä. Pääsimme "vanhoilla" päivillämme kummeiksi. Kastehetkessä sain lukea palasen tuttua psalmitekstiä: "Sinä punoit minut kokoon äitini kohdussa. Pieninkään luuni ei ollut sinulta salassa... Minä olen ihme, suuri ihme. Kiitän sinua siitä. Ennenkuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut." Katselin Petrusta ja mieleni täytti suuri ilo ja liikutus. Elämän lahja, pieni ihmistaimi, Jumalan silmäterä, siinä haukotteli ja tuhisi nuoremman kumminsa sylissä Pyhän koskettamana.

Niin. Ja sitten elämä jatkuu. Kehto keinuu vain silmänräpäyksen. Pian seisot omilla jaloillasi. Elämän kevät kääntyy jossain vaiheessa, kuin varkain, kesään. Kerran kesä vaihtuu syksyyn. Petruksen kohdalla syksystä on aivan päätöntä puhuakaan, mutta omassa elämässäni tunnen jo syksyn merkit.

Ja vaikka vuodenkierrossa kesä on nyt heleimmillään, piirtävät puut ja pensaat maahan varjoja. Pilvi peittää auringon ja yhtäkkiä on kylmä. Samalla hetkellä, kun silmät vielä ovat sokaistuneet auringosta, joudun pukemaan ylleni neuletakin. Palelee.
Mieleni kulkee vuoristorataa. Olen syvästi iloinen ja kiitollinen elämästä ja läheisistä ihmisistä. Juuri tuo kiintymys nostaa silmiin kyyneleet. Niistä, joita rakastaa, on niin vaikea luopua. Jokainen meistä lähtee täältä vuorollaan. Rakas sisko sairastaa. Jokainen päivä hänen elämästään on kirjoitettu Isän kirjaan. Elämä on myös sairauksia. Ne ovat portteja, jotka johtavat uudenlaisiin maisemiin, varjon puolelle, pois tämän elämän kiireisestä helteestä. Lopullinen portti on täynnä valoa, jonka kirkkaus ei ole lähtöisin Linnunradan auringoista. Jumalan kasvot säteilevät.

Vähä kiinnosti

Kiinnosti kuulkaa, notta kuka oikein on Jukka- poika. Jokku fiksut kaverit oli siitä ohimennehnänsä maininnu ja kiinnostus  heräs. Menin äskeen  juutuubihin ja nautiskelin pari piisiä.
Sitten erehryyn lukemahan nuorison kommentaareja kyseesestä musiikista. Kyllä en tullu ilooseksi yhtää. Nehän haukkuu siä toisiansa ja artistiaki, joku jopa kehootti jotaki toista tappamahan ittensä. En tiä notta oonko mä ny kokonaan jääny rannallen valtavirtojen juoksuusta, ku mua aiva järkytti ja melekeen viäkin aharistaa tuollaanen jutustelu. Eikö tuota juutuubin kersojen kielenkäyttyä voira poistaa, jos ne on aiva asiattomia ja karseeta?


Se Jukkapoikaanen jäi kyllä soimahan mun korvahan ja saa se siä soirakki. Keventää mukavasti tämänki ikääsen elämää, ku joku nuori tuntuu laulavan aiva oikeesta reheriistä asioosta. Sill´oli siinä toises vireos pipo pääs ja se ilootti lakioosta maisemista, sanoo kyllästynehensä kivikaupunkeihin. Jotta lakia peltomaisema ja pystymettä herättää Jumalan pelekua. Joo, kyll´oli sopeva mukula.


Nyt pitää mennä maata, notta jaksaa huomenna reisulle isoon matkajoukon kans. Siä linjapiilis ei taireta laulaa nuota piisejä, vaan Kirkon Ulukomaanavun julukaasemaa "Suvilinnun laulukirjaa". Siä taitaa menevin piisi kertua Anttilasta, joka tanssii kesäniityllä kukkien seas. Komeimmin varmahan kajahtaa suvivirsi ja joirenki  kanssamatkustajien silimäkulumihin taitaa herahtaa kyynelhelmiki vanhoja koulun kevätjuhulia muistelles.

Sunnuntai-ilta

Eipä olisi päivän puuskatuulissa ja tihkusateissa osannut ajatella näin aurinkoista ja seesteistä iltaa. Kylmää kyllä riittää... paitsi terassilla, jossa infrapunalamppu luo ilta-auringon lisäksi lämmön illuusion.

Grrrrrr... kun välillä pistää vihaksi kaikki asiat. Tai siis melkein kaikki. Tai ainakin joskus melkein kaikki. Kummallista kyllä, pahaa oloaan on välillä vaikea eritellä. Sen verran minulla on kuitenkin itsetuntemusta, että olen alkanut oppia suuntaamaan katseen ensin itseeni. Voinko tehdä tälle valitsemalleni tunnetilalle jotain? Auttaisiko "pipo päähän ja baanalle" - ohje selvittämään suttuista sielunmaisemaa? Useimmiten auttaa. Tai pölynimuriin tarttuminen. Tai lapioon tai... no, mihin vain, mikä saa kädet toimimaan ja siten ajatuksen suunnan muuttumaan. Katko ikävien tai surullisten tai stressaavien asioiden märehtemiselle tekee hyvää. Blogin naputtelukin on sellaista tekemistä.

Tänäänkin se on koettu. Vedimme vaatetta päälle ja suuntasimme askeleemme poispäin kodista. Kävelimme, ihastelimme ihmisten kauniita kukkaistutuksia, katselimme erilaisia kiviä ja kuusien runsaasti kukkivia kerkkäoksia. Raikas ilma puhalsi nuutuneet ajatuskuviot ilmaan. Jatkoimme päivää paremmassa yhteisymmärryksessä. Ja juuri äsken mies kumartui puoleeni ja sanoi: "Kaunis rouva, ruoka on valmista." Sulakkeen vaihdon jälkeen terassilla lämmintä olivat ainakin makkarat. Toppatakissa, pipossa ja hanskoissa tarkeni hyvin.
Aamulla kirkossa mies palveli laulullaan kirkkokansaa. Päätöslaulun sanoihin voi yhtyä kaikenlaisen potutuksen lomassa:                    
                                                      "Kylmetä sydän pienen kulkijan saa,
                                                        jos löydy kättä ei suojelevaa.
                                                        Kirkkainkin katse yötä yössä on vaan.
                                                        Isä, jää meitä rakastamaan."                (Mika Niskanen)