Kiukkuisia ajatuksia

    Tässä on Kyrönjoki, kotijokeni. Se on sieluni maisemia, yhdessä lakeuden, soiden ja metsien kanssa. Se on osa tätä maaseutua. Se on maisemaa, jossa ihmiset ovat viljelleet maata vuosisatojen ajan ja tekevät niin yhä. Nyt vain elämä maaseudulla on tehty mahdollisimman vaikeaksi. Kaikki keskitetään keskuksiin, suuriin yksiköihin, mauttomasti, lupaa kysymättä. Omin luvin. Päättäjien luvin. Kylillä eläminen on tehty niin vaikeaksi, että siellä eivät enää pärjää kuin ne, joilla on paksu lompakko, työtä ja oma auto. Vanhukset, joita  sivistyneissä kulttuureissa kunnioitetaan, jätetään selviytymään yhteiskunnan yhä harvemmaksi näivettyvän kotiavun turvin. Paikallinen lehti kertoi, että kuljetuspalvelu, joka on sentään kerran viikossa ajanut kolmen- neljänkymmenen kilometrin päässä keskustasta asuvia ihmisiä asioille taajamaan, lakkautetaan vuoden alussa. Kun näet paikallisten kuntien kuntayhtymän sosiaali- ja terveystoimi hoitavat omilla systeemeillään vanhusten asiat. Siis vain terveyteen liittyvät asiat. Miksi ihminen ei saisi enää käydä kaupassa ja erilaisilla asioillaan itse, jos kunto ja ikä sen vielä sallivat? Ei siellä kylillä läheskään kaikilla ole omia lapsia tai sukulaisia, jotka toimittaisivat vanhempiensa asioita. Onneksi on vielä kauppa-auto ja kirjastoauto. Viimeisen vuoden aikana on kylällä, jossa itse miehen kanssa asuin melkein viisi vuotta, loppunut koulu, kauppa, posti, pankki ja nyt lopetusuhan alla ovat neuvola ja tuo kulkemisapu. Haloo! Onko tässä enää mitään järkeä? Raivostuttaa ja surettaa.

Joki, pellot, suot ja metsät ovat nähneet paljon ja monenlaista. Niistä ihminen on saanut voimaa. Mutta ihminen tarvitsee muutakin. Ihminen tarvitsee toisia ihmisiä, yhteiskuntaa, joka huolehtii inhimillisellä tavalla jokaisesta. Jos yhteiskunnan arvona on ainoastaan talous, raha ja keskittäminen, jää meidän itsemme kannettavaksi vastuu toisistamme. Meidän pitää nousta kapinaan. Ehkä se on mahdollisuus. Mitä minä voisin tehdä? Emme voi alistua älyttömän koneiston surkastuneiksi osasiksi. Mitähän Jeesuskin tästä ajattelisi?

Jään miettimään.   

Marrasmaisema

On se harmaa ja kurainen. On se vetinen. Kyllä autokin on niin likainen. On pimeää. Ei tee mieli ulos. On vaikea valita, pukeeko vaatteet syksyn vai talven mukaan. On se niin marraskuu. Kaupan hyllyiltä vähenevät kotimaiset vihannekset. Hinnat nousevat. On talviaika. Tiet ovat liukkaat tai sulat, nopeusrajoitukset ja uhkarohkeat ohittelijat kiristävät pinnaa. Ihmiset haukottelevat. Yöt jäävät lyhyiksi vaikka valo herää vasta myöhään. Silloin ollaan jo töissä ja juodaan päivän toiset kahvit. Päivällä on hämärää tai pimeää. Tekee mieli käpertyä. Tekee mieli lukea. Tekee mieli syödä. Tekee mieli katsoa elokuva. Tekee mieli syliin. Katsoo kaikkea vähän kauempaa. Ei ole niin kiinni elämässä ja muissa ihmisissä. Haluaa piiloutua. Haluaa sytyttää kynttilöitä,katsella pientä liekkiä tai hautausmaan liekkimerta. Ei halua huonoja tai surullisia uutisia. Haluaa iloa kuitenkin. Paljon iloa. Haluaa toivoa. Enemmän toivoa. Haluaa, ettei kuolemaa oikeasti ole. Haluaa elämää. Toivoo sitä. Uskoo siihen. Rakastaa sitä. Marrasmaisema on harmaa huopa, jonka alla voi lämmitellä. Unelmoida elämästä. Haluaa kuunnella hiljaista musiikkia. Haluaa tuntea rentouden leviävän jäseniin. Haluaa uskoa, että Joku Toinen kannattelee elämää. Haluaa uskoa, että itse saa olla yksi osanen luontoa, ihmisosanen. Haluaa uskoa, että jokainen tahtoo puhdasta luontoa. Haluaa luottaa siihen, että ihmiset muutenkin haluavat hyvää. Itkee sitä, että ihmiset eivät halua hyvää, eivät suojele luontoa, eivät välitä. Marraskuu. Kirkossa puhutaan valvomisesta ja tuomiosta. Haluaa kuulla sen. Haluaa tehdä tiliä ja pyytää armoa. Haluaa olla valmis iloon, sillä tavalla valmis, että aina olisi Ilon lapsi. Marraskuu, lähestyvän ilon tumma maisema.