Viimeinen

Tänään on vuoden 2012 viimeinen päivä. Pilvet pudottelevat maan päälle juuri nyt märkiä lumihiutaleita. On aivan hiljaista. Aamupäivä.  Ehkä joku summaa mielessään kulunutta vuotta. Toisen mieli askartelee jo tulevassa. Ja kolmas elää juuri tätä hetkeä, ehkä nukkuu vielä. Unessa voi kulkea kauas. (Minä olin Venäjällä, ja voitin taitoluistelukilpailun ilman luistimia. Jäästä ei ollut vuoroni tullessa tietoakaan ja niin tein komeita hyppyjä monot jalassa.)

Vuoden viimeinen aamu. Mies oli sytyttänyt enkelikelloon kynttilät, herätti minut ja lähti sitten omille asioilleen. Sain lahjaksi hiljaisuuden, jonka rikkoi vain enkelikellon vieno helinä. Puuro ja kuppi kahvia maistui hyvältä. Ainoa vilske kävi lintulaudalla. Keskityin hetkeen. Olin vain.

Sitten tuli painetta. Nyt nopeasti kamera esiin. Yritän saada kuvan tuosta enkelikellosta. Hetken tallentaminen vei mennessään lumon. Alkoi vuoden viimeisen aamu(päivä)n arki.

Pelottaako minua sana "viimeinen"? Kun enemmän asiaa mietin, jokainen hetki on viimeinen. Joka sekunti vanhenen ja kerran minun elämäni kellossa sekuntiviisari pysähtyy viimeisen kerran. Minua ei pelota. Sillä samassa hetkessä on aina läsnä jotain ensimmäistä. Uusi minuutti tuo mukanaan uuden mahdollisuuden. Viimeisenkin elämäni henkäyksen jälkeen alkaa jotain uutta. Ainakaan nyt ei pelota sekään. Seimen lapsen syntymä ja enkelien rauhanjulistus on vielä läsnä tässä hetkessä. Ovi on auki pääsiäiselle. Kuoleman portista näkyy ikivaloa.

Mutta se mikä pelottaa, on ihminen ja ihmisen mielen synkät syvyydet. Pelottaa se, miten helposti ohitan ihmisen, jonka elämä on järkkynyt ehkä jo aivan lapsesta saakka. Pelottaa yksinäistyminen, joka uhkaa ihmisen elämää. Pelottaa tämä ns. rakennemuutos, jonka rutinassa ja ryskeessä joku aina jää kokonaan syrjään. Pelottaa välinpitämättömyys ja voimattomuus, oma ja toisten. Pelottaa yhteiskunnan jakautuminen ja yhteisöllisyyden puute. Pelottaa kaikenlainen pakottaminen, halveksunta ja rasismi.

Enkeli sanoi jouluyönä: "Älkää pelätkö! Katso, minä ilmoitan teille suuren ilon! Teille on tänä päivänä syntynyt Vapahtaja..." Tarvitsen enkelin ilmoitusta. Tarvitsen rohkaisua rakastamiseen ja oikeudenmukaisuuteen. Tarvitsen toisia ihmisiä. Yhdessä me voimme paljon enemmän. Katsotaan siis toisiamme silmiin, kutsutaan nimeltä, annetaan arvoa. Jaetaan keskenämme ilo ja murhe. Sillä elämää ei ole kuin juuri nyt.

Punainen

Joulu. Joulu tulee jostain syystä nyt ensimmäiseksi mieleen. Joulu on punainen. Ihmiset pukeutuvat  punaisiin vaatteisiin. Monet kodit, myös meidän kotimme, on puettu punaisiin. Punaiset verhot, punainen liina, punaiset kynttilät, ihana joulun tunnelma. Amaryllis aukaisee hitaasti kauniit punaiset kukkansa.

Tuleeko punaisesta mieleen muuta? Tulee. Tulee mieleen sydämet, joita nuorena piirreltiin koulukirjojen mariginaaleihin. Sydämet, lävistetyt nuolella, sydänten sisällä kahdet nimikirjaimet, kohtalokkaasti ja tosissaan. Punainen - rakkauden väri. Niin paljon olimme silloin kokevinamme, vaikka rakkaus usein olikin kaukaa katsomista, aavistusta, tietoisuutta uudesta tunteesta, kaipausta johonkin, jonka tiesi kuuluvan aikuisten maailmaan oleellisena osana. Ihastumiset olivat harjoittelua ja leikkiä, vaikkakin välillä totisinta totta.

Miksi rakkautta kuvataan sydämellä? Miksi rakkauden väri on punainen?  Miksi myös viha on usein punaista, suorastaan palavan punaista? Ovatko voimakkaimmat tunteet punaisia? Miksi joulun väri on monen mielestä punainen?

Haluaisin uskoa, että joulu on punainen siksi, että "On ruusu Iisain kannon, nyt kukkaan puhjennut..."
Haluaisin uskoa, että ihminen ilmaisee joulun syvän punaisella värillä iloaan hetkestä, jolloin taivas kosketti maata. Pieneen talliin Juudean Beetlehemissä syntyi vauva, joka sai nimekseen Jeesus. Nimeä myöten kaikki tapahtui niinkuin Jumala tahtoi. Isä lähetti armahtavan Rakkauden elämään keskellemme. Lain täyttäjäksi syntyi Armo. Jouluna alkoi aikakausi, jolloin Armo käy oikeuden edellä, minunkin elämässäni. Totuus ihmisestä paljastuu. Olen heikko ja tarvitsevainen. En pysty elämään oikein ja toimimaan oikeudenmukaisesti toisia kohtaan. Tarvitsen totuuden itsestäni ja - armon. Niillä eväillä mennään.

Tämän rakkauden me ristiinnaulitsimme ja teemme niin yhä uudestaan. Hylkäämällä itsemme tai toisen ihmisen jotain kuolee.  Mutta vaikka Vapahtajan veri valuikin maahan, Hänet herätettiin eloon. Rakkaus ei koskaan kuole. Se vaatii saada elää. Se etsii uusia väyliä. Se ei ole hempeilyä vaan totisinta totta. Verenpunaisena, lämpimänä hehkuu elämän ydin - Rakkaus.
Tuliko tästä joulusaarna? "Voi ei!", sanoisi Wilson Kirwa, jota olimme kuuntelemassa kirjastossa. No, jotain muuta väriä sitten seuraavaksi. Huomenna alkaa joulun jälkeinen elämä.
    

"Tunnen rauhaa, iloa, kun saan lasta katsella..."

Sinitintti ruoka-astialla- tänään sinne lisättiin paljon pähkinöitä!

Meidän jouluun valmistumistamme vaivaa tänä vuonna ihmeellinen asia. Olemme onnistuneet sisäistämään hitauden filosofian. Nytkin nökötämme pöydän ääressä märehtien äsken syömäämme roskaruoka-annosta. Ukko aikoo ettonelle, minä olin jo ennen ateriaa. Olemme kyllä saaneet jotain aikaiseksikin, mutta siivoamisen aloittaminen "ottaa hietahan", niinkuin meilläpäin sanotaan. Mutta onhan tässä vielä kaksi päivää aikaa ennen sunnuntaita. Eilen siivousaikeet kaatuivat "joululahjaan", kun sain miehen sijasta mennä tunniksi nautiskelemaan hierojan pöydälle. Sieltä päästyäni kiiruhdimme kuin kedon paimenet - emme Beetlehemiin - vaan körttiseuroihin ystävien luo. Tämä oli autuaallinen vaihtokauppa. Siivoukset jäivät, mutta sielun ja mielen täytti tunnelmallisessa tuvassa syvä ilo. "Tunnen rauhaa, iloa, iloa, kun saan lasta katsella. Herra, auta meitä."  (SV 285: 6)
   Seuroissa korostui yksi aihe, lapsen huomaaminen, siis ihan kenen tahansa lapsen tai nuoren. On tärkeää, että lapsen ympärillä olevat aikuiset katsovat silmiin, puhuvat, oikeasti näkevät lapsen tai nuoren. Saattaapa siinä käydä niinkin, että nuoren ihmisen huomaaminen ja hänen elämänsä hädän näkeminen estää jonkin synkistä synkimmän tapahtuman, joidenkaltaisten edessä politiikotkin myöntävät voimattomuutensa.

   Itse asiassa ennen hierojalle pääsyäni istuimme pari tuntia ystäväni kanssa teekupposten ääressä rupatellen. Hän, kokenut opettaja, sanoi sarvien kasvavan päähänsä, kun kuuntelee nuoren polven puhetta opiskelun "etäistämisestä". "Olen vankasti sitä mieltä, että nuori tarvitsee vierelleen turvallisen aikuisen, vielä lukioiässäkin. Ja aivan varmasti tehtävät tulevat luokassa paremmin tehdyksi kuin kotona tietokoneen ääressä."

Ja niin vierähti se päivä ja kohta tämäkin. Joulumusiikki soi, sänkyvaatteet on kääritty pakkaseen vietäväksi. Kyllä tämä joulu tästä. Hitaasti. Mutta varmasti :)

"Kristus aivan avuton, avuton, syntisille lahja on. Herra, auta meitä!"  (SV 285: 8)