sunnuntai 28. huhtikuuta 2013

Västäräkki, kevät!

Näin tänään omin silmin kaksi västäräkkiä. Ei ollut kameraa mukana, mutta mieleen jäi hauska kuva: pieni lintu pomppii asfalttipihalla pikku nokassaan melkein päänsä kokoinen kuiva ruohokimppu.
Olin tulossa veteraanien kevätlaulajaisista ja menossa parkkipaikalle autoani hakemaan. Ilahduin linnuista yllättävän paljon. Oli kuin kevät olisi valunut olemukseeni. Hyvä ystäväkin oli tulossa kylään.

Eilen olimme tulossa kotiin juuri auringon laskiessa. Takaapäin lankesi maiseman ylle kaikenläpäisevä viisto, punertava valo. Ajoimme haltioituneina noin kolme kilometriä kuin ihmeellisesti valaistussa luontotunnelissa. Terijoen salavat, koivut, kuuset, punaiset talot ja tie edessämme olivat kuin sadussa. Takanamme ajanut auto ei kiirehtinyt ohitsemme, vaikka olisi voinut sataa huristella. Ihmetteli varmasti samaa auringon järjestämää ilmaista taidenäyttelyä.

Niin. Kevät. Kevät tekee ihmiselle joka vuosi taikoja. Tekee yhä enemmän mieli uudistua, ikääntyessäkin. Haluaa, että minussakin lintu rakentaa pesää, että minäkin olen ihmeen kaunis, että minussa voi syntyä jotakin uutta. Keskelle ikääntymisen erilaisia tunteita herää voimakas luomisinto. (Kevätaurinko kieltämättä pakottaa myös katselemaan pölyä ja likaa, tarttumaan rättiin, imuriin ja haravaan oksasaksiakaaan unohtamatta.) Koskaan en ole liian vanha tekemään jotain luovaa, uutta!
Eikä sen tarvitse olla runo, taulu tai laulu, vaan vaikka ihana uusi ruoka tai uudistettu kukkapenkki tai uusi maalikerros vanhalle esineelle.

Kevät on hullaantumisen aikaa. Hullaannutaan, juovutaan, iloitaan valon ja kasvamisen ihmeestä!
Rakastetaan (yritetään rakastaa) kaikkia ihmisiä ja kiitetään heistä, jotka jakavat elämää kanssamme juuri tänä keväänä. Ystävät, malja keväälle!


 

sunnuntai 21. huhtikuuta 2013

Isoäidinneliöitä

Hih. Jos et tiedä, mitä ne ovat, et elä samassa todellisuudessa kuin minä juuri tänään. Ja tästä päivästä edelleen vappuun. Ja jo paljon ennen sitä - omien lappusten virkkausvaiheessa. Meillä nyt vaan on seurakunnassa niin mainio ja níin mukaansatempaava ja niin työllistävä yhteisvastuuprojekti, että siitä on ihan pakko jo kirjoittaa tämän huhtikuun ensimmäinen blogi.

Juurikin näin. Siinä on sitten sana, mikä minua ärsyttää. Tuo juurikin. Miksi pelkkä juuri ei riitä?
Niin. Niistä virkkaustalkoista. Talkootouhu on innostanut meidän seurakuntalaisiamme todella. Monessa tuvassa, olohuoneessa ja kamarissa on viime viikkojen aikana virkattu neliöitä, joista on tarkoitus koota erilaisia tuotteita vappuna myytäväksi. Vappuna huutokauppa alkaa Kauhajoen seurakuntakeskuksessa klo 13. Jos tulet paikalle, näet luomisvimman tuloksia. On peittoja, kasseja, laukkuja, tyynyjä ja vaikka mitä.

Itselläni on jo entuudestaan 1970-luvulla virkattu poncho. Äiti ne palaset virkkasi ja minä jatkoin muutamilla kierroksilla pylväitä. Lopuksi hapsutin koko komeuden. Olen käyttänyt sitä läpi neljän vuosikymmenen, opiskeluajoista näihin päiviin, jolloin eläkeikä ei ole ollenkaan kaukana. Ja aina vain rakastan tuota vaatetta. Se on niin lämmin. Sen alle voi peittää nuhjuisen puseron. Se vain yksinkertaisesti on ihana.

Näin tässä pari yötä sitten unen, jossa kuulin Jumalan kysyvän: "Onko leipää köyhille ihmisille?"
Vastasin katsellen pyöreitä, pulleita limppuja: "On, on leipää köyhille ihmisille."
Ehkä se uni enteili huutokauppamme odotuksia ja ajatuksia. Näillä peitoilla ja muilla tuotteilla yhteisvastuun kohteena olevat yksinäiset vanhukset saavat lämmintä leipää, ystävän ja paljon iloa.

Juuri(kin) näin! Amen.