lauantai 29. kesäkuuta 2013

Voihan Ärsy!

Ärsytyksen kierre on kamala. Se alkaa pienestä. Se pahenee, jos olosuhteet ovat otolliset. Se romauttaa, jos ei ajoissa tajua lopettaa negatiivisten ajatusten kierrettä. Pahimmillaan se johtaa siihen, että yhdetkin hymyilevät, onnelliset kasvot alkavat...ärsyttää. Kateus!
Tutkisteltuani itseäni hiljaisuudessa noin puoli tuntia voin todeta, että kyseisen olotilan katkerat juuret löytyvät omasta itsestäni. Olen vihainen itselleni ja saamattomuudelleni. Seuraukset saa kokea lähin ihminen nahoissaan kiukkuisten, pisteliäitten sanojen muodossa. Ulos suustaan tulee päästäneeksi sellaistakin, mitä on valmis heti pyytämään anteeksi.

Ja miten tuo Ärsy sitten vaikuttaa ympäristössä niinkin, että tavarat putoilevat, roskiksen rivat pettävät, sormi hipaisee liian kuumaa astiaa, kynsi katkeaa, kännykkä on hukassa, ostokset unohtuvat kaupan tiskille tms.  Ikäänkuin olisi omalla mielialallaan aiheuttamassa dominoefektiä. Jopa sateen pystyy loihtimaan juuri suunnitellun lenkin ajalle.

No nyt Ärsy on jo kaikonnut. Tajusin, mitä minun tekemän pitää ja sain hyvän mieleni takaisin.
Tämä teksti on purkaus eikä sisällä mitään syvällistä. Se vain helpottaa. Nyt vaikean, mutta tärkeän tehtävän äärelle. Se on jotain ihanaa. Siitä tulee jotain hyvää. Se vaatii henkistä ponnistusta, mutta tulee vielä päivä, jolloin voin hyppiä kattoon ilosta: Olen tehnyt sen! Mutta ensin menen syömään miehen tekemää makaronilaatikkoa ja nauttimaan kesän ensimmäisistä mansikoista.

tiistai 11. kesäkuuta 2013

Hylätty pyörä

Aivan kotimme läheisyydessä on jo viikkoja seissyt puuta vasten lasten polkupyörä. Kamu. Se lukee pyörän rungossa. En voi mitään sille, että tuo fillari surettaa minua. Kamu on jätetty, vaikka kaveria ei saisi jättää. Etupyörässä on jäljellä vain vanne. Mikä (surullinen) tarina on tuon pyöränuorukaisen pitkäänjatkuneen hylkäämisen takana? Miksi lapsi tai hänen vanhempansa eivät nouda pyörää ja vie sitä korjattavaksi? Pitäisikö minun viedä se poliisiasemalle - vai onko täällä enää sellaista poliisiasemaa, johon löydettyjä tavaroita voi jättää?

Minua surettaa pyörän kohtalo siksi, että se viittaa niin selvästi ihmisten tapaan olla välinpitämättömiä, jopa hylätä toinen vaikeana hetkenä. Kuinka moni nojaa oman (epä)onnensa puuhun vahingoitettuna, laiminlyötynä, hylättynä siksi, että ihmiset tietoisesti tai tietämättään lyövät leimakirveellä oman mielensä mukaisen merkin jotenkin yleisestä normista poikkeavaan ihmiseen. Poikkeavuus voi olla sairaus, outo ulkonäkö, normaalista poikkeava seksuaalinen suuntautuminen tai vaikkapa eloisa tai hidas persoonallisuuden muoto, ihan mikä tahansa.
Järkytystäni ruokkii ja tönii tämän hetken julkinen keskustelu. Jossakin täällä Etelä-Pohjanmaalla ei hyväksytä vammaisten asuntolaa naapuruuteen. Toisaalla haukutaan alimpaan helvettiin ne, jotka hyväksyvät kristityt veljemme viemään sanomaa armahtavasta Jumalasta tähän miljardien ihmisten maailmaan.

Vuosikausia istuin joka kesä puolustamassa evankelisten kesäjuhlien vuosikokouksissa naisten oikeutta saada vihkimys papin virkaan. Siihen kokoukseen asti, jossa me hävisimme. Silloin hajosi evankelinen liike. Nyt tuntuu kaikki toistuvan SLS:ssä. Olen asiasta hämmentynyt. Onko tässä tehty kärpäsestä härkänen? Tuntuuko monista siltä, että heistä on tullut hylättyjä polkupyöriä? Ainakin noista kahdesta miespapista varmasti tuntuu siltä.  Eikö Lähetysseura voisi hieman avata vastaanottavan maan luterilaisen kirkon kantaa näihin tuleviin lähetteihinsä? Heillä lienee sanottavansa siihen, kuka sen maan kirkossa saa tehdä työtä ja kuka ei?

Asia olisi helpompi, jos raamattua voisi lukea vain yhdellä tavalla. Minä en tiedä, mutta minun raamatussani Paavali huudahtaa vankilasta juonittelunhalusta evankeliumia julistavista kuultuaan:" Ei sillä väliä! Minä iloitsen siitäkin, kunhan Kristusta vain kaikin tavoin julistetaan, oli tarkoitus vilpitön tai ei." (Fil 1:18)Ehkä minäkin olen hylätty pyörä. Joillekin, joissakin asioissa. Ehkä me kaikki olemme. Siksi kaikenlainen inhimillinen hylkääminen koskee niin kovasti. Omassa elämässä, läheisten elämässä ja työssä kohtaamieni ihmisten elämässä. Ainakin yksi käsky pitäisi meille kaikille kristityille olla selvä. Meidän tulee pyrkiä yhteyteen ja rakkauteen, opettelemaan rakastamista oikein tosissamme.
Sisäinen diakoniatyöntekijä minussa sanoo, ettei kukaan saa jäädä rakkauden ulkopuolelle. Välittäminen ja vastuunkanto on rakkautta. Kumpa tuo polkupyörä löytäisi takaisin kotiin.