Vanhenemisesta

Onko mielenkiintoinen aihe? Kukapa haluaisi ajatella vanhenemista. Jos vielä kärjistän, on hieman pelottavaa ajatella vanhaksi tulemista. Iloista eläkkeellejäämisen juhlaa seuraava päivä oli hieman traaginen. Iski jonkinlainen kriisi. Tuntui hetken siltä, että muut jatkavat matkaamista, minut pudotettiin veneestä vanhenemisen laiturille. Kukkamaljakot pullistelivat kukkia. "Niinkuin nuo kukat, niin vanhenen minäkin", ajattelin kauniita, hellyttäviä ja ihania kukkasia katsellessani. Mieleni valtasi alakulo. Tässäkö tämä elämä nyt sitten oli? Pitäisiköhän jo alkaa varata paikkaa palvelukotiin?

Niin. Mielenkiintoista. Parin päivän alakulon jälkeen ajattelin; ehkä elämä jatkuu sittenkin? On uuden oppimisen aika. Ihan oppimisesta käy sekin, että opettelen vanhenemaan kauniisti, En katkeroidu jos tunnen syrjäytyväni elämän valtavirrasta. Isäni serkku alkoi eläkkeelle päästyään opiskella kahta vierasta kieltä yliopistossa. Toinen teki tutkimusta, kirjoitti kirjan ja kolmas innostui tutkimaan sukua yhä syvemmin. Minäpä taidan kirjoittaa romaanin - tai ainakin lisää runoja. Novellitkin kiinnostavat. Teen kaikkea mukavaa. Otin esiin villalankaa ja aloin neuloa sukkaa. Sen jälkeen kudoin lapaset, sitten taas uudet lapaset. Siirryin keinutuolista sohvalle kutimieni kanssa. Keinutuolissa tunsin olevani liian stereotyyppinen kutimeensa syventynyt mummeli. Jokin tässä sitten kuitenkin taitaa hiertää?

No, ensimmäinen eläkekin tuli.  Tai paremminkin apuraha. Verokarhu oli nitistänyt viisikymmentä prosenttia. Nyt pitäisi sitten verottajalle ilmoitella kaikenlaista, että saa veroprosentin muuttumaan. Tutkin nettiä ja tottahan se oli; lähin verotoimisto on Seinäjoella. Olisi niin kotoista, kun se vielä sijaitsisi täällä kotikaupungissa. Voisi käydä juttelemassa tutun ihmisen kanssa kunnolla siitä,  mitä kaikkea nyt tulee oikeasti tehdä. Sujuuhan kaikki puhelimitse virka-aikana verotoimistoon, pankkiin, sivutoimen työnantajalle jne. Mutta ikävältä se nyt vain tuntuu. Nämäkin tuskat tietysti häviävät, kun ensimmäinen "kunnon" eläke pätkähtää tilille. Totesimme kyllä mieheni kanssa, että olemme paljon alle keskitason ansioissa, ei nyt niin kovin kaukana suomalaisesta köyhyysrajasta.

Aika aikaa kutakin. Hyvin me toimeen tulemme. Pieni on kaunista. On luopumisen aika. Tavaraa olen yrittänyt uuden vuoden lupaukseni mukaan vähentää joka päivä. Vieläkin siihen on varaa. Eläkejuhlissa sain kolmet uudet villasukat (tai siis neljät, kun mieskin sai yhdet), joten kolmet vanhat voi rauhassa luovuttaa pois. Tasapaino säilyy, mutta tavara ei vähene.

Villasukka kuluu, kukkanen lakastuu - ja ihminen vanhenee, lakastuu ja kerran kuolee pois. Näin on hyvä. Täysin purjein kyllä seilailen elämän vesillä niin kauan kuin minusta on purjeitten reivaajaksi. Purjehduskaverini kanssa autamme toisiamme silloin, kun toinen ei jaksa elämän aallokossa.

Olen ottanut allaolevat kuvat nyt viikko ihanan eläkejuhlan jälkeen. Osa kukista kukoistaa, toisista näkyy jo, että ne eivät ole enää parhaimmillaan. Så är livet :) Kiitos kaikille ilon tuottajille juhlan, kukkien tai muun muistamisen johdosta. Elämäni ihanimpia päiviä oli se! Vanhetaan yhdessä niin kauniisti kuin mahdollista.

Enpä lisää tähän sitä Raamatun kohtaa, joka väistämättä itselleni tulee mieleen kukkien lakastumisesta. Jokainen tietää sen kyllä. Iloitkaamme siitä.

Virkkaava isoäiti

Minulla on ollut ilo elää tällä maapallolla 25-vuotiaaksi isoäidin kanssa yhtaikaa. Äidin puoleinen mummi kuoli jo ennen syntymääni. Mutta tämä isän äiti, Selma, eli 95-vuotiaaksi, kunnes myrsky vei hänet. Ihan oikeasti; joulukuussa vuonna 1975 isoäiti oli tyttärensä kanssa ollut matkalla Helsingin pääpostista postittamasta joululahjapaketteja "maalle". Oli kovin myrskyinen sää. Munkkiniemen lähellä syntyi trombi, joka repäisi ensin kiukkuisesti rakennuksen katon mukaansa. Seuraavaksi myrskytuuli tarttui hentoiseen isoäitiini, joka tuulen voimasta paiskautui päin lähellä olevaa kiviaitaa. Kylkiluut murtuivat ja aiheuttivat sisäisen verenvuodon. Isoäiti kuoli.
    Isoäiti oli persoona, loppuun asti terävä ja aikaansa seuraava ihminen. Hän oli ystävällinen,  mutta arvonsatunteva ja tyylikäs leskirouva pääkaupunkiseudulta.  Hän oli suvun yhteyksien ylläpitäjä. Isällä ja isoäidillä oli harvinaisen lämpimät välit, isä kun oli kuopus ja sisarussarjan ainoa poika. Isoäiti vierailikin meillä usein. Lapsen oli hieman vaikea päästä aivan likikosketukseen hänen kanssaan, mutta lämpöä hän silti levitti hymyllään ja olemuksellaan ympärilleen. Murkkuikäisenä sain usein kuulla kommentin: "Tuuli, muista ryhti!"  En muista, että isoäiti olisi koskaan istunut nojatuolissaan kotonaan tai meillä ilman käsityötä - ja lähes aina tuo työ oli pitsinvirkkaus. Kotonaan Helsingissä isoäidillä oli iso, mahtava nojatuoli, jossa hän kohdevalon alla istui virkkaamassa. Ohuen ohut lanka juoksi itseommellusta virkkauksin koristellusta pussukasta virkkaukseen, joka oli tiukassa otteessa isoäidin kauniissa käsissä. Tosin tiedän, että isoäiti myös ompeli ja kirjaili, mutta sitä en ole nähnyt. Perintötavaroiden joukosta löytyy matkalaukun tai -arkun peitteeksi valkoisesta puuvillasta ommeltu liina, johon on punaisella langalla kirjailtu pitkä juna. Alla on teksti:"Hyvää matkaa!"

   Ei ole kauaakaan siitä, kun vein pussillisen isoäidin lapsilleen tai lapsenlapsilleen tarkoittamia käyttämättömiä pitsilakanoita kummitytölleni perinnöksi. Nyt nuo osin kaksinkertaisin pitsein varustetut lakanat saavat uuden elämän neljännen ja viidennen sukupolven kodissa. Kummityttöni ripustaa ne vanhan, hienosti entisöidyn kotinsa olohuoneen ikkunaverhoiksi. Pääsevät vihdoin käyttöön ja niiden kauneus tulee nähdyksi ja ihailluksi! (Ainakin paremmin kuin muovipussissa komeromme nurkassa.)

   Parin viime päivän aikana olen pitkästä aikaa tarttunut käsityöhön. Eräs ystävä pyysi kutomaan tytön sukat "Joulunlapsi-keräyksen" joulupakettiin. Innostuin. Sukista tuli kauniit. En valitettavasti huomannut ottaa valmiista sukista valokuvaa. Vaikka luomisprosessissa jouduinkin "pärvöttämään" useamman kerran, lopputulos oli tyydyttävä.  Nyt sukat ovat jo matkalla ilahduttamaan jonkun romanialaisen murkun varpaita. Ao kuvien keristä näkyvät sukkien värit. Ihanaa oli tajuta, etteivät hartiani jumittuneet ja voin taas alkaa kutoa ja virkata vaalien isoäidin antamaa käsillätekemisen perintöä. Sukkaprojektiin löysin puikot tästä kuvassa olevasta isoäidiltä perinnöksi jääneestä virkkuukoukku- ja puikkokotelosta. Sekin on alusta alkaen käsityötä. Pahvinen lieriö, pahvinen pohja ja kansi, kiinnityksenä puinen helmi, jonka ympäryskin on virkattu. Pahviset osat on peitetty pellavalla sisä- ja ulkopuolelta ja kylkeen ja kanteen on virkattu pitsikukat. Wau! Hyvä, isoäitini Selma!