Rajoituksia

Ovatko rajoitukset varoituksia?
Kulunut syksy on ollut rajoitusten aikaa. Olen itse kärsinyt pienehköistä, mutta rajoittavista kivuista sekä pitkähköstä flunssasta. Rajoittavuutta on lisännyt epätietoisuus ja elämää varjostava epävarmuus: mitä tämä nyt oikein on, kun polvi kipeytyy uhä uudelleen, selän välilevy ei toimi tarkoituksenmukaisesti ja  peukalon tyvinivel kipeytyy niin, etten omin voimin voi nostaa kipeällä kädellä edes lautasta.

Lievä masennus on vaivannut, kun lenkille ei ole voinut lähteä. Koko elimistö on huutanut raikkaan ilman ja luonnon, jos sateisen ja synkänkin, perään. Miehen sairaudet vaivaavat ja ajoittain vähän pelottavatkin.

Joulumatkan teimme kuitenkin kauas Kotkaan anopin luo. Samalla matkalla kävimme tapaamassa vanhaa, dementoitunutta tätiäni Helsingissä ja rakasta nuorta perhettä Espoossa. Nuo molemmat vanhukset asuvat muistisairaiden palveluyksiköissä. Heitä katsellessa kipu elämän rajallisuudesta täytti mielen ja halu tarkoituksenmukaiseen, aikaansaavaan ja  hyvään elämään vahvistui entisestään. Mehän emme tiedä päiviä emmekä hetkiä etukäteen.
Samalla vertasin mielessäni molempia vanhuksia joulun lapseen. Siinä he lepäävät "seimessään" jo elämästä kylläksi saaneina, "riisutut" ihmiset yksinkertaisiksi riisutuissa huoneissaan. Lähellä ovat hoitajat, jotka pitävät huolen ruuasta ja puhtaudesta, ehkä ehtivät myös lausua muutaman ystävällisen ja rohkaisevan sanan. Läheinen vieras on tärkeä. Tätini toisti perässäni yhden sanan:"Paavo", selittäessäni, että olen Paavo-veljen tytär. Jotain tuttua liikahti vielä jossakin. Muuten kommunikointi oli yksipuolista, sanat olivat jo melkein loppuun kulutetut.

Martti Lidqvist kertoo kirjassaan "Kulkemisen kipu ja ilo" antaneensa opiskelijoille joskus tehtäväksi miettiä, mitä he tekisivät, jos he tietäisivät, että elämää on jäljellä vain kaksi kuukautta? Ketä haluaisivat vielä nähdä, vai haluaisivatko matkustaa johonkin? Hän sanoi, että monille tehtävä oli vaikea, toisille taas helppo. Tehtävän tarkoitus oli painottaa elämisen tärkeyttä, ei kuoleman läheisyyttä. Eläminen on tärkeää.

Tämän syksyn kokemuksista vähän viisastuneena kirjoitan usealle tutun Kaarlo Sarkian runon meille evääksi uuteen vuoteen:

          Älä elämää pelkää,
          älä sen kauneutta kiellä.
          Suo sen tupaasi tulla
          tai jos liettä ei sulla,
          sitä vastaan käy tiellä,
          älä käännä sille selkää.
Älä haudoille elämää lymyyn kulje:
Ei kuolema sinulta oveaan sulje.

          Kuin lintu lennä,
          älä viipyen menneen rauniolla
          nykyhetkeä häädä.
          Suo jääneen jäädä,
          suo olleen haudassa olla,
          tulevaa koe vastaan mennä.
Ole vapaa, kahleeton tuulen tavoin:
On kuoleman portti aina avoin.
 
          Älä koskaan sano:
          "Tämä on iäti minun."
          Elon maljasta juovu
          taas siitä, jos tarpeen, kivutta luovu.
          On maailman rikkaus sinun,
          kun mitään et omakses ano.
Elä pelotta varassa yhden kortin:
Näet aina avoinna kuoleman portin.
 

kesällä lähdössä mustikkametsään

       









 

Voittaahan valo?

Tämän sysipimeän marraskuun jälkeen ripaus lunta, ripaus aurinkoa ja jonkin verran hyvää mieltä antanee toivoa siitä, että valo vielä voittaa pimeyden.
Kiusallinen polvikipu on estänyt lenkkeilyn. Hivenen taivallusta tutuilla teillä on sentään antanut pikkuisen toivon kipinän. Ehkä vielä jonain päivänä teen pitkänkin lenkin.
Miehen sairauksien sivusta seuraaminenkin kerää joitakin pilviä taivaalle. Hyvinä päivinä ilo kuitenkin ilmoittelee olemassaolostaan. Kateellisena katselen naamakirjasta, miten moni lentää etelän lämpöön. " Mukaansa ei mua ottaneet he maihin kaukaisiin. Saa siivettömät tyytyä maan kylmän kahleisiin," Kun ei voi niin ei voi.

Mutta sitten taas ilo liikahtaa. Ystävällinen ja palvelualtis Sami "Veikon Koneessa " pääsee tietokoneellaan ottamaan yhteyden palvelujeni tarjoajaan (ja näkee myös koneellaan puhelinlaskuni) ja lupaa hoitaa kuntoon pitkään roikkuneen virheen laskussani. Ei minun tarvitse itse enää kolmatta kertaa chattailla firman edustajien kanssa. Kollegalle  ei tehdä ohareita sähköpostissa, toivon. Helpotus ja ilo!

 Eräänä aamuna irrotan itseni "kannettavastani", teen päivän pituisen nettilakon ja neulon keittiön tuolien istuintyynyihin vihreästä nallelangasta kiinnitysnauhat. Kolmesta tyynystä on tarraviritys irronnut. Mikä hyvänolon tunne: tyynyt pysyvät paikoillaan ja tekoseni näyttävät kauniilta. Myös adventtikynttelikkö ikkunalla ja ensimmäisenä adventtina vaihdettu jouluverho virkistävät. (Joskin kaapin kätköistä on myös kaivettu esiin kirkasvalolamppu, jota pimeinä aamuina tuijotan melkein silmäni sokeiksi).

Uutisten katsominen on tuskaa. Puuttumatta yhtään mihinkään totean vain, miten vaikeaa on olla hyvän puolella. Mustavalkoinen maailma marraskuisessa pimeydessä näyttää enemmän mustalta kuin valkoiselta. Shakkilaudallakin ruutuja on yhtä monta, mutta nyt ratsastavat mustat hevoset ja kaatavat vaaleat valon ja toivon lähetit liian helposti.
Hypistelymuhvi vanhukselle ja hygieniapaketti tuntemattomalle turvapaikanhakijanaiselle helpottaa vähän. Roikun Valon viitan reunassa ja huudan Jumalaa auttamaan. Sinä pimeyden voittaja, älä anna mieleni masentua. Hoosianna!

Rakkauden jäljissä

Tällaisena päivänä, kun on rauha vain olla kotona, on mahdollista ajatella ja muistella mennyttä elämää. Viime lauantaina, pyhäinpäivänä, oli Kauhajoen evankelisella opistolla 90-vuotisjuhla. Olen tuon opiston kasvatti ja ilman muuta suuntasin autonnokan kohti lapsuuden maisemaa. Miten oudolta kaikki näytti! Missä oli pienen tytön kylä? Missä opistonuorisohälinä, tunnelma ja tuoksut?  Missä siis minun lapsuuteni? Poissa. Lopullisesti poissa.
   Ruotsinsuomalaisten virsikirjassa "Maa on niin kaunis"- laulun säe, joka meillä kuuluu:"miespolvet vaipuvat unholaan"  on käännetty:"miespolvet vaihtuvat vuorollaan". Säe kuulostaa lohdulli-
semmalta. Miespolvet eivät kovin helposti jää unholaan, jos on rakastavia ihmisiä muistamassa ja muistelemassa. Ja sitten kun ihmiset ja maisemat ja koko elämäntyyli todella vaipuvat unholaan, on jo sen aikakin. Mikään ei kestä ikuisesti. Täällä maan päällä vain on näin.

Mutta rakkaudesta jää aina jälki. Se jälki sisälläni tuntuu hyvältä. Jo kuolleet rakkaat ja vielä elävätkin ovat jättäneet minuunkin jälkiä, jotka lämmittävät aina vain. On tietysti myös toisinpäin. Hylätyksituleminen, katkerat kohtalot jättävät nekin ihmiseen jälkiä. Jotkut menevät kokonaan rikki ja toipumiseen menee elämänmittainen aika. Ehkäpä tänäänkin kannattaa miettiä, haluaako elää hyväntahtoisessa ja rakastavassa elämänpiirissä vai valitseeko osakseen pahantahtoisuuden, välinpitämättömyyden ja katkeruuden. Jonkin verran siihen voimme itsekin vaikuttaa.

Nyt on marraskuu, ja minusta näkee sen. On se vuodenaika, jolloin valo vähenee ja pimeys lisääntyy.
Me kaikki yritämme selviytyä päivä kerrallaan taas kohti valoa. Koko maailman tilannekin tuntuu jotenkin uuvuttavalta ja raskaalta. Ihmiset ovat vieraantuneet kristillisestä arvomaailmasta, johon minut ja monet ikätoverini on kasvatettu ja johon edelleen luotan ja uskon. Sen symbolina on risti kaulallani. Sen symbolina opiston ison salin seinällä on edelleen ristiinnaulitun Vapahtajan kasvoja esittävä maalaus. Onneksi kuva oli nyt näkyvillä, vaikka keväällä opistolla vieraillessani isot kaiuttimet kätkivät taulun taakseen. Sen arvomaailman ytimessä on Rakkaus. Mediassa toistellaan jatkuvasti jo klisheeksi muodostunutta lausetta: "Isossa kuvassa näyttää siltä..."
Oikein Isossa Kuvassa keskiössä on aina pikkuinen ihminen, jonka mieli kurkottaa kohti rakkautta. . Kurkotus kohti rakastavaa ihmistä ja rakastavaa Jumalaa on jatkuva yritys löytää tarkoitus omalle elämälle. Ilman rakastamista ei ole mitään. Rakastamisessa on kaikki tärkeä silloinkin, kun meidän sukupolvemme vaihtuu uuteen. Siihen ei ole enää kymmeniä vuosia aikaa.

Kannattaa sytytellä pieniä tuikkuja pimeään puutarhaan. Kannattaa miettiä kauniita asioita ja lukea hyviä kirjoja. Kannattaa katsoa lähellä olevia lempein ja lämpimin silmin. Kukaan ei ole toivoton tapaus.

Opistokoti

...ja tässä nk.lisärakennus, jossa asuin yhdeksän-vuotiaasta kaksikymppiseksi

Tämä tie johti opistolta kohti koulua ja "Isossa Kuvassa" kohti omaa elämää

Harmaat pilvet lapsuuden peltoaukean päällä

Aina hehkuu ilo!

Opiston ison salin tärkein taulu

Laulu kosketti

Aika: Lokakuun 24. päivä noin klo 11.45.
Paikka: Seinäjoen seurakuntatalo, keittiön takana oleva kokoustila
Läsnä: Etelä-Pohjalaisten kirkkokuorojen alttoja

Harjoittelimme tosissamme neljän hienon laulun stemmaa. Kanttori Johanna Ojala-Haapala oli alussa virittänyt meidät, koko salintäyteisen kuorokansan, laulamaan rennosti, läsnäolevina, iloisina, "kuppi ylöspäin" ja silmissä valo. Näin laulu soisi puhtaammin ja olisi kuulijoistakin nautittavampaa.
Nyt olimme siis alttojen harjoituspaikassa ja kanttori Sirkku Ratuksen johdolla "hinkkasimme" alttostemmoja uudelleen ja uudelleen. Yksi lauluista oli Kaj-Erik Gustafssonin säveltämä ja Pekka Kivekkään sanoittama Communio.

Yhtäkkiä laulaessamme naisäänien duetto-osiota alkoi sisältäni nousta itku, pitelemätön, kuin syksyinen sadekuuro. Itkun vääjäämätön puhkeaminen oli puhdistavaa ja hoitavaa. Tietysti vähän hävetti, kun lähellä istuvat huomasivat, mutta suurempi tunne oli surun sekainen ilo!

Communio tarkoittaa Ehtoollista. Koko laulu on puhetta ihmisen ja Jumalan kohtaamisesta ehtoollispöydässä. Olimme laulaneet sitä aikaisempina vuosina jo kymmeniä kertoja, eikä se koskaan ollut koskettanut minua tuolla tavalla. Mitä nyt tapahtui? Voin yhtään hurskastelematta sanoa, että Jumala kosketti minua.
Laulu on niin sanotusti läpisävelletty. Sanat jo ennen tuota kohtaa  olivat voimakkaat ja vahvat. Sävel ja sanat vaelsivat  särmikkäistä, kauhistuttavista Golgatan tapahtumista rauhoittavaan ja hoitavaan nykyhetkeen ehtoollispöydässä vuorotahtia. Keskiössä on Kristus, jonka pöydässä ihminen saa maistaa hänen kivun läpi kulkenutta läsnäoloaan.

Sanat juuri minua erityisesti koskettavassa kohdassa kuuluivat näin:

"Vihan nauloin kahlittuna häpeämme ristille 
   meidän kauhuamme huudat, autiutta sielumme,
   pettyneenä, kuolevana
   astut aivan vierelle."

Minut lävisti kipu siitä, minkälainen olen, minkälainen on ihmiskunta, miten autio ja tyhjä on sieluni, miten pettynyt Jumala oli ja on meihin, jotka emme osaa rakastaa. Ja silti - Hän astuu ehtoollis-pöydässä aivan vierelle. Eikä vain ehtoollispöydässä, vaan koko elämässä. Häntä eivät vihamme naulat estä rakastamasta, loputtomasti, uhritielle saakka.

Mies lupasi tutkia sävelten kulun tuossa kohdassa laulua, ja miettiä, miten sävelkulku siinä tukee sanoja. Varmasti hyvä sävellys ja sanoitus yhdessä voivat saada aikaan noin ihmeellisen, sydänjuuria värisyttävän terapeuttisen kokemuksen,
Oli nyt pakko jakaa tämä teille. Ehkä jollekin toisellekin jokin musiikki on yhtäkkiä porautunut syvälle ja aiheuttanut tunteen kohdatuksi tulemisesta, läsnäolosta. Kannatti lähteä laulamaan.
Olen kiitollinen ja melkein sanaton.

Törnävän kirkossa koimme aikaisemmin iloa Nummikorin
ryhmän kanssa esiintyessämme. Harjoituksissa vastapäisen
ikkunan lasimaalaus heijastui näin hienosti auringon laskiessa.

Lapin rauhaa Saariselän aamussa elokuussa

Tievan kappelin rauhaa. Alttarilla "Matkakumppani"-ikoni

Arki

Niin. Kenen arki? Jotenkin näinä päivinä pakolaistulvan, hallituksen leikkausten, oman perheen tapahtumien ja monien muiden ajatuksia herättäneiden virikkeiden kautta mieleen on noussut erilaisia arkia. Oma arki tuntuu merkittävältä ja hienolta kaikessa tavallisuudessaan.

Aamujugurtti, mustikoita ja mansikoita, kupillinen kuumaa, virkistävää kahvia.
Päivän Sana, päivän lehti, muutamia vaihdettuja ajatuksia miehen kanssa, kenties pientä kinaa, kenties lämmin halaus.
Järjestelyä, vähän siivousta, jääkaapin tarkastelua ostosaikeet mielessä.
Asiointia kylällä.
Vaatimaton, mutta riittävä lounas.
Lenkki auringonkultaamassa syksyisessä metsässä.
Päiväkahvi ja pikkuiset päiväunet.
Illan kuoroharjoitus.
Viikonlopun esiintymiseen valmentautumista.
Vähän huolta ja murhettakin sairauksista ja samalla paljon hyvää oloa ja läheisyyttä.

Tänään iloa esimerkiksi siitä, miten puhtaaksi petauspatjan suojus tuli pesulassa!

Illalla kotoista rauhaa. Molemmat puuhaavat harrastustensa parissa, minä usein koneella, mies myös koneellaan tai maalausharrastuksen parissa. Usein miehen tarjoilema iltatee, pyykinpesua, tiskikoneen meditoivaa hurinaa.
                                                               -

Anopin arki: pääasiassa makuuta palvelukodin vuoteessa. Päivän kohokohdat huoneeseen tuotu ruoka ja lääkkeiden jako. Kerran viikossa suihku.

Pakolaisen arki: loputon vaeltaminen parempaa tulevaisuutta kohti. Turvapaikan hakemuksen tekoa.
Outoja ihmisiä. Ikävä. Ilo perillepääsystä. Pelko vihamielisyyksistä. Monella ahdistavat muistot menneestä. Joillakin tieto palautuksesta omaan  maahan. Turhautumista ja pelkoa.

Vuokralla asuvan eläkeläisen arki. Suuri murhe siitä, miten selviän, kun asumistukea leikataan. Ei ole mitään, mistä voisi säästää. Edessä asiointi toimeentuloluukulla. Orastava häpeä. Kiukku.

Nuoren arkeen en osaa samaistua. Nuorten maailma on loitonnut niin kauas omastani. Helppoa sekään tuskin lienee. Mutta uskon, että nuoren elämä on mahdollisesta taloudellisesta niukkuudesta huolimatta kuitenkin luottavaista ja sinnikästä yrittämistä. On ystäviä, ehkä uusi rakkauden kohde ja tulevaisuus on edessä!

Työssäkäyvän arki: Paljon työtä, unettomuutta, tiukentuneita käytäntöjä, säästöjä, leikkauksia, työn menettämisen pelkoa. Lantin kääntöpuolella iloa työkavereista, työn kehittämisestä, onnistumisista, palkkapäivistä, suunnitelmia muutoksista, iloa ja huolta perheestä.  

Tarinaa voisi jatkaa loputtomasti. Vain jotain voin aavistaa tai tietää toisten arjesta. Jokaisen arki on kuitenkin viiteryhmienkin sisällä omanlaisensa. Mitään ei voi yleistää. Ja siksi kaikki kirjoittamani on vain sipaisua, ylimalkaista huitaisua asioihin, joista en oikeasti tiedä. Oman arkenikin kuvaus on vain harva kuultokudos, ehkä kaunisteltukin. Maailmassa on yhtä monta arkea kuin  ihmistäkin.

Joihinkin päiviin liittyy elämyksiä, jotka jättävät kokijaansa lähtemättömän jäljen. Eilen illalla ja yöllä  leimusi taivas kauttaaltaan revontulia. Näin oikein kunnolla revontulet ensimmäistä kertaa elämässäni. Olin palaamassa kävellen kotiin koripallo-ottelusta, jossa Kauhajoen Karhu niukasti voitti Helsingistä saapuneet "Seagall´sit" ja tunnelma oli siksi muutenkin hieno. Upea kokemus! Kuva revontulista on säilöttynä sisimpääni - kameralla en onnistunut.

Vanha runoni, jonka mies pelasti hukkaan joutumasta

Aamupalan jälkeen

Muratti, joka kesällä terassilla ponkaisi kasvuun

Rakkain ikonini

Arkijalat

Ensimmäinen pakkasaamu

Vähän parempi iltapala (avokado-fenkoli-tomaatti raakakakkuna)

Ahdistuksen lievittäjä - siivous!

Taidan olla niitä ihmisiä, jotka ahdistuvat helposti ympäröivän maailman epävakaasta ja nopeasti muuttuvasta menosta. Uutiset vaihtelevat, näkökannat muuttuvat, jokainen vastustaa kovaäänisesti jotain ja moni huutaa ja vihaa ihan avoimesti somessa ja muussa mediassa.
Minä ahdistun.
Siksipä olen viime viikon purkanut epämukavaa oloani siivoukseen. Se on kuin terapiaa. Kun panen omaa mikromaailmaani järjestykseen, kestän paremmin ulkoa tulevan kaaoksen. Kaaos on Suomessa ja etenkin maailmalla nyt niin suuri, että joulusiivot on meillä tehty jo lokakuun alkupuolella.

En ole vain siivonnut, vaan myös poistanut kaapeista niiihin aiemmin kerääntynyttä tavaraa. Muutoksen kourissa on ollut koko alakerta eli meillä keittiö, kylppäri ja makuuhuone. Jokainen kaappi on katsastettu. Netistä olen lukenut Marie Kondo- nimisestä japanilaisesta, joka väittää siivouksen tuovan selkeyttä myös ajatuksiin. Hänen ideansa löytyvät myös KonMari- tunnisteella verkosta.

Olin Kristiinankaupungissa harjoittelemassa. Siivosimme pienellä, mutta tehokkaalla naisporukalla vastaanottokeskukseen lahjoitettua tavaramäärää. Olisittepa nähneet ne lahjoitukset ja niiden määrän! Lajittelimme, kasasimme, viikkasimme, säkitimme, pinosimme, pussitimme ja nauroimmekin välillä. No, kotona kaikki oli sitten paljon helpompaa, koska tavaraa oli noin 1000 kertaa vähemmän kuitenkin.

Idea KonMarilla on se, että esim. kaikki vaatteet levitetään asunnon lattialle tai tasoille - siis ihan kaikki ja siitä sitten poimitaan ne, jotka tuovat iloa omistajalleen. Toisten perheenjäsenten vaatteisiin ei tietenkään voi koskea. No - eihän se meillä mennyt ihan niinkuin Japanissa, mutta aika hyvään vauhtiin pääsin. Kirpparille on siirtynyt paljon tavaraa, vaatteet ja astiat yms. tavarat alkavat olla paikoillaan ja hyllyille jäi osin vielä paljon tilaakin. Ihana olo siitä.

Tässä pieni kurkkaus järjestettyihin tavarahyllyihin. Jee!

Täysinäinen kaappi, mutta kettokirjat ja servetit ovat nyt helposti saatavissa

Puserokori

Siinä sivussa valmistuneet lapaset

Järjestämisen ohella kudoin valmiiksi lapaset ja kiillotin isän v.1938 lahjaksi saaman hopeisen kynttilänjalan ja isoäidin suloisen pienen hopeasokerikon :)

Kuulumisiin! Älkää hylätkö mun blogiani, vaikka olen ollut hidas kirjoitamaan. Sydämellä on syynsä, joita ei aina itsekään ymmärrä. Siivouksen iloa :) !

Kesäkuvia ja juttua nukkumisen ja kuulemisen tärkeydestä

Ensin - anteeksi kaikille lukijoilleni tästä toivottoman vähäisestä kirjoittelustani tänä kesänä.
Toivon, ettette hylkää blogiani. "Kaikella on aikansa auringon alla", niin, ehkä on ollut tärkeämpää keskittyä kaikkeen ympärillä tapahtuvaan kuin kommentoida sitä blogissa. Kun katselen kalenteriani taaksepäin, vilahtaa mennyt kesäkausi kuin filminauhana silmieni edessä. Olen elänyt rikkaasti. Olen matkannut yksin ja kaksin. Tämä on ollut kohtaamisten kesä.

 Olen nukkunut hyvin. Vihdoin tuntuu siltä, että nukun riittävästi. Loppukesästä olen malttanut mennä aiemmin nukkumaan. Ja kun aamulla on aikaisemmin ylhäällä, saa päivälle kunnollisen alun.
Tosin hyvin nukkumisen ajat liittyvät enemmän omaan kotiin kuin vieraisiin oloihin. Mutta tänä kesänä olen kyllä muuallakin nukkunut paremmin kuin ennen. Olisikohan työstä erkaantumisella osansa asiassa?
Puhun tästä nukkumisesta siksi, että minut paremmin tuntevat tietävät, miten huono nukkuja olen aikuiselämässäni ollut. Sain myös muutenkin huonoon nukkumiseeni uudenkin diagnoosin, joka tuli kyllä ihan "puun takaa": uniapnea! Työterveyslääkäri määräsi juuri ennen eläkettä minut nukkumaan unen laatua rekisteröivän härpäkkeen kanssa ja - vaikea uniapneahan sieltä sitten löytyi, En ollut uskoa korviani, joihin sain kuulolaitteet hyvin samoihin aikoihin. Niin, että kyllä sitten kuulin oikein. Uniapnea on siitä mukava sairaus, että nenä maskin alla hengittäen saa happea enemmän kuin ennen. Maskin kanssa nukkuu yleensä paremmin ja lisäksi voi koneesta tarkistaa, montako tuntia unta on tuhissut palloon.

No nyt tämä kesän referointi päätyikin hyvään uneen ja parempaan kuuloon- joskin molemmat osin apuvälineiden avulla. Jos joku ahdistuu avautumisestani, voin sanoa muita avautuneita lainaten: "Kerroin tämän vain, että siitä olisi apua vastaavassa tilanteessa kamppaileville." Ei avun vastaanottaminen ole mikään häpeä. Me emme ole täydellisiä.
Kesän kuvia sentään liitteksi, olkaa hyvät!

Yrttien kasvatusta Strömsössä

Kesäkuun taivasta kotimaisemissa

Tarkasti hoitamani hortensia kukki koko kesän :)

Juhannusaaton huumaa!

Tässä ollaan Strömsössä vielä. Kunpa kaikki aina olisi hyvin!

Tällä paikalla Orisbergissa Jean kosi Ainoa!

Konfirmaatiopäivänään Vilja antoi muille pienen näytteen rumpalin taidoistaan

Pieni kesävieras innostui sulkapallosta <3

Toscanassakin aurinko laskee kauniisti

...ja ruoka maistuu Lucignajossa...

Maisema... Italian Toscana!

"Pipopää" on taulun nimi. Miehellä oli taidenäyttely Teuvan Orrelassa Elolystien aikana

...ja siellä helisi myös kannel! 

Heinä-elokuun lempipaikkani oli metsä. Mustikat! Ihanat! 

Irjan ja Veikon saviklapikoti Livonsaaren yhteisökylässä alkaa olla valmis.

Mustikkametsää Laitasaaren illassa

Kurikan museon tuvassa on näin komiat räsymatot. Laulettiin parkkisporukalla
tässä salissa elokuussa

Tunturiretriitissä Saariselällä...kesän kohokohtia se!

Pyhänattasen huipulla oli myös autiotupa yöpaikaksi kulkijalle

Pyhiinvaeltajia Pyhänattasella