perjantai 29. toukokuuta 2015

Tiedätkö mitä tahdot?

Elämässä joutuu tekemään kompromisseja. Aina en saa, mitä haluan. Unelmat saattavat kaatua yht'äkkiseen täyspysähdykseen jonkin yllättävän asian edessä. Silti haluaisin kovasti aloittaa jokaisen päiväni miettimällä sen mahdollisuuksia. Ellen kulje kohti tavoitteitani päämäärätietoisesti, ajelehdin kuin lastu laineilla ajan aallokossa. Ehkä unelmani tai tavoitteeni ei koskaan toteudu. Arkailu tai pelko eivät juuri asian etenemistä auta.

 Jos haluat uudistaa puutarhasi, sinun on ryhdyttävä toimeen, otettava selvää maan laadusta, muokattava sitä, karsittava vanhaa. Ennen sitä tarvitset suunnitelman, jonka mukaan toimit. Menee ehkä enemmän kuin yksi kylvökausi, ennenkuin puutarhasi alkaa olla sen näköinen kuin ajattelit. Tyytyväisyytesi kuitenkin lisääntyy sitä mukaa, kun unelmasi muuttuu näkyväksi - vähitellen.

Erään ystäväni äidin hautajaisissa oli muistopöydällä kesken jäänyt kudin. Pitkästi oli jo kaunista resoria sukan varressa, taisi olla kantapääkin, mutta sitten oli tullut noutaja. Kudin kertoi lähtijän viimeisestä pienestä unelmasta: vielä minä jaksan kutoa lämpöisen lahjan lapsenlapselleni.

Usein tarvitsemme suunnitelmamme tai unelmamme toteuttajiksi myös toisia ihmisiä. Jos aikoisin kirjoittaa kirjan, tarvitsisin rauhaa ja paljon aikaa. Ehkä joutuisin matkustamaan ja tutkimaan kirjan aiheeeseen liittyviä taustoja. Tarvitsisin lähimpien ymmärrystä ja sopeutumiskykyä.

Unelmiaan ei voi toteuttaa itsekkäästi. Tulee aamuja, jolloin  minun on lähdettävä sairastavan omaisen tai ystävän avuksi. Jossakin joku odottaa, sanoo omatuntoni. Päiväni muotoutuu sen mukaisesti, mitä todella tahdon. Vai toteutuuko? Ainakin se on toiveeni.

Silti en saa olla niin  uhrautuva, että toisten tarpeet polkevat omat unelmani maan rakoon. En saa olla väärällä tavalla epäitsekäs. Jostakin kuulin hiljattain tällaisen mietteen: "Se työ, minkä pitää tulla tehdyksi, ansaitsee tulla tehdyksi hyvin!"
Kaikki todellinen tekeminen saa alkunsa hiljaisuudesta ja rauhasta. Kiireellä ja rauhattomuudella en saa aikaiseksi hyvää tulosta. Minä tiedän tämän ihan omasta kokemuksesta :)
Jos yritän esimerkiksi leipomisessa tai ruuanlaitossa selvitä kiireellä, jauhopussit kaatuilevat, mausteet unohtuvat tai kyynärpää töytäisee lattialle talon kauneimman maljakon. Tuloksena saattaa herkullisen uuniruuan sijaan olla hieman raaka ja mausteeton yritelmä.

"Haraka, haraka, haina baraka!", sanoo afrikkalainen sananlaskukin. Kiireellä ei ole siunausta! Siis minkä teetkin, tee rauhassa ja rakkaudella. Mutta ole aina tietoinen siitä, mitä haluat.

 Minä en halua elämäni valuvan hukkaan. Haluan jokaiseen  aamuun hiljaisuuden ja rukouksen  rauhan. Aina en halussani onnistu tai sen unohdan. Mutta kun sen muistan, päiväni saa uuden  hehkun.  Lähden liikkeelle pienin askelin, päivän kartta mielessäni, askelmerkit vähän sekaisin, mutta suunta oikea, juuri sillä hetkellä. Ja se hetki on ainoa, mikä minulla on..










torstai 7. toukokuuta 2015

Lähtöjä

Muutamia päiviä sitten maakuntalehdessä oli pieni kuolinilmoitus. Jo toisen kerran tämän kevään aikana säpsähdin kuoleman edessä. Ensiksi kuoli  lapsuuden kotikylän kauppias, vanhana ja elämästä kyllänsä saaneena. Hänen hymynsä ja persoonallinen olemuksensa jättivät jäljen hänen kanssaan eläneisiin. Erityisesti kaipaamaan jäi puoliso, hänkin jo pieneksi ja heikoksi käynyt ihminen. Leskeksi jääneen arki, ja jo pitkään heikenneet voimat olivat aiemmin lähes kokonaan kiinnittyneet miehestä huolehtimiseen. Yksin jääminen tuntuu kuihduttavan nopeasti. Poissa on iso pala elämää kun varsinkin viime aikoina mielekkyys  löytyi puolison hoidosta ja yhteisestä arjesta selviämisestä.

Oman lapsuusajan silloiset aktiivit aikuiset alkavat yksi toisensa jälkeen muuttaa pois tästä maailmasta. Pitkä elämän matka on takana. Oma sukupolveni taitaa olla seuraavana lähtölaiturilla. 

Tuohon" viimeiseen junaan" nousi myös alussa mainitsemani ystävä, sielunkumppani ja runoilija Irja Hiironniemi. Hän
 julkaisi monta teosta, esim. runokokoelmat: "Huuda minut kotiin", "Kädessä linnunlaulut", "Kävelyllä paratiisissa" ja "Lujinta maailmassa". Lisäksi peruskoulunopettajana toisen elämäntyönsä tehnyt Irja kirjoitti myös lastenkirjoja. Hänen sanoittamansa on myös virsi 241: "Herra, rakkaastani tunnen iloa..."
Minun tulee Irjaa ikävä. Vierailimme hänen kodissaan viime vuonna. Pitkään välillämme on ollut ystävyys, joka muotoutui lopuksi lähinnä korttien lähettämiseksi. Irja sairasti vakavasti, mutta jaksoi siitä huolimatta kirjoittaa korttiin muutaman paljon puhuvan rivin. Lisäksi hän leikkasi lehdistä kukkasten kuvia. lempikukkinaan eriväriset, hehkuvat tulppaanit,
Viimeinen kortti on päivätty 19.1 2015. "Miten sujuu ristin kantaminen? Näkyykö valoa matkalla? Onko toivo lohtuna? Onko ystäviä veisaamassa voimaa? Luon teihin rakkauden katseen."
Sitten hän puhuu taivaan ovelle astumisesta ja jatkaa: "Varmaan veisaamme silloin kiitosvirren Herralle."

Tällainen kortti ja sen jälkeen tieto sen kirjoittajan poismenosta saa elämisen tuntumaan tärkeältä. Hänen elämänsä on malliesimerkki siitä, miten loppuun saakka voi elää arvokasta ja kaikessa rujoudessaan täyteläistä elämää. Kaikkien henkinen terveys ei säily näin pitkälle, mutta jokaisen ihmisen elämä onkin isompi, kokonainen kuva. Tuo kuva täyttyy lapsuudesta, nuoruudesta, aikuisuudesta, työstä, ilosta, surusta ja riemusta. Monenlainen raihnaus ja sairaus kuuluvat kokonaiskuvaan, joillakin koko elämän ajan, joillakin silloin tällöin ja monilla elämän loppumetreillä. Kukaan ei saa jäädä tänne "tellukselle" hortoilemaan, vaan ikuisuusjuna poimii matkustajat silloin kun aika on kypsä.

Keväällä toistuu elämän kiertokulun salaisuus. Kuolleelta näyttänyt maa puhkeaa kukkaan. Lintujen liverrys hullaannuttaa, niinkuin auringon lämpökin. Ihana valo leviää kaikkialle. Kunpa osaisi elää elämänsä niin, että siitä jäisi muistoksi hyvä jälki sitten, kun on aika lähteä.