maanantai 29. helmikuuta 2016

Innostu runosta!

Eilen vietin todella kokopäiväisesti suomalaisen kulttuurin ja Kalevalan päivää. Pohjanmaan Lausujien 20-vuotisjuhlassa Seinäjoella esiintyi runoryhmiä Ähtäristä, Alavudelta, Kauhajoelta, Kauhajoen Nummijärveltä, Lapualta, Seinäjoelta ja Nurmosta. Lisäksi kuultiin taitavia yksittäisiä lausujia, joista parhaiten mieleen jäivät oman runontulkintani ja ohjaukseni oppiäiti Anneli Lähdesmäki, joka tulkitsi loistavasti Marja-Liisa Vartion "Häät". Myös Irja Forssin  ja Anne Ristikankaan vahvasti tulkitut runot jäivät kirkkaina ja lohdullisina mieleen.

Itsekin lausuin pitkästä aikaa isolle yleisölle (ilman lunttia) Eino Leinon "Laulajan laulun". Miten ihana tunne oli antaa runon viedä mukanaan ja nähdä salintäyteisen yleisön vastaanottavia kasvoja. Iloitsin siitä, että saan ammentaa kotimaisen runouden runsaasta soppakattilasta pienen kauhallisen samanhenkisten ihmisten lautasille nautittavaksi.
Kanssani näyttämöllä olivat runoryhmästämme Nummijärveltä Anna-Liisa ja  Sirpa. Hannu halusi myös mukaamme, joten Runokerän langanpätkät jakoivat osaltaan aromikasta runokeittoa tuntemattomien (Tuuli Tamminen) ja tunnettujen (Eino Leino, Satu Hassi ja Aino Kallas) runoilijoitten säkeinä.

Niin. On mukavaa olla innostunut mariginaalitaiteesta, jota runous on. Dekkarit, muu proosakirjallisuus ja sarjakuvat voittavat runouden suosiossa mennen tullen. Siksi onkin niin tärkeää pitää esillä sitä, mikä jää muuten jalkoihin.Kuitenkin suurien tunteiden keskellä melkein  kaikki hakevat tuntemuksilleen tulkkia runoista. Häissä, kastejuhlissa ja hautajaisissa tarvitaan vähintään onnittelukorttiin tai adressiin joku tunteita kuvastava värssy, ellei jopa koko runo.

Runon suosio ei ehkä ole niin suuri siksi, ettei se aina ensi kertaa kuulemalla tai lukemalla avaudu lukijalleen tai kuulijalleen. Mutta kun on hiljaisuutta, rauhallista aikaa ja tarve miettiä elämän syvyyttä, kannattaa tuntemuksilleen hakea vastakaikua runoista. Lauluthan ovat sävellettyä runoutta. Psalmien kirja raamatussa on koko maailman varmasti luetuinta runoutta, koska psalmit  niin todesti kuvaavat ihmisen syvää yksinäisyyttä - ja toisaalta iloa ja onnea. Tutuin psalmi lienee tämä:"Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu..." (Ps 23). 
Viime kädessä esim. dekkarit unohtuvat, mutta koskettava laulu tai runo ei koskaan. Rakas runo tai laulu on sielun aarretta, laulun muodossa vielä muistin pettäessäkin esiin tunkevaa ydinravintoa.

Eilisessä juhlassa etsintäkuulutettiin nuoria, innovatiivisia runon tulkitsijoita jatkamaan Pohjanmaan Lausujien työtä. 20 vuotta sitten Lausujien toiminnan aloittaneet alkavat ikääntyä nopeammin kuin soisivat. Tarvitaan uusia, luovia, taitavia runon tulkitsijota - ja runojen kirjoittajia myös.
Kun olen itse ohjannut kahta runoryhmää kansalaisopistoissa, niin tiedän tämän: Runoista mitään tietämättömät aloittelijat ovat ajan kuluessa  innostuneet ja tulkitsevat niitä hyvin pian innolla ja taitavasti.
Eläköön kaikki suomalainen kulttuuri, mutta tänään erityisesti runous!




Runollista lasitaidetta olohuoneen ikkunalla

"Kuulkaa korpeimme kuiskintaa..."


Runolle ruvenneita :)

Joo-o. Kyllä se on siniristilippumme eilisaamun kirkkaudessa.


Anneli Lähdesmäki tulkitsemassa Marja-Liisa Vartion "Häitä"

perjantai 5. helmikuuta 2016

Lumi

Lumi, alati hämmästytät minua. Sadat alas maan päälle. Heijastat valoa. Olet kirkas peitto, jonka taivas levittää suojelemaan maan kuorta. Olet kudottu miljardeista erilaisista pikku tähdistä.
Jos yritän ottaa yhden kädelleni, sitä ei enää ole.

Ajattelen ruusuani, jonka olet peittänyt. Mietin, mahdoinko panna tarpeeksi havuja ruusun suojaksi ennenkuin levitit vaipan puutarhani päälle. Kun katselen ruusuani nyt, näen vain muutaman maasta törröttävän varren pätkän. Kuitenkin toivon, että kesällä saan katsella ja haistella ruusuni ihanuutta.


Olin tänään hautajaisissa. Lumen kirkastaman kirkkomaan multiin laskettiin entinen työtoveri. Ajattelin taas katoamattomuuden ja katoavaisuuden arvoitusta Kaipasin rakkaita ihmisiä, jotka ovat jo poissa näistä maisemista. Mietin, miten me kaikki olemme tässä olomuodossamme täällä vain hetkisen. Mietin, miten kuitenkin isä, äiti, sisko, veli ja monta muuta rakasta ovat edelleen minulle yhtä todellisia kuin eläessään. En näe heitä enää, mutta mielessäni ja elämäni tarinassa he ovat läsnä ja olemassa niinkuin puutarhani ruusu, jota nyt en voi nähdä, mutta joka kesällä uskoni mukaan jälleen kohoaa maasta herkkänä ja tuoksuvana,

Vaikka elämme sairauksien varjossa, etsin ympäriltäni valoa ja lämpöä. Ja jos tulee oikein pimeä, muistan psalmia 139, jossa psalmin laulaja vakuuttaa: "Vaikka sanoisin: - Nyt olen pimeyden kätkössä, yö peittää päivän valon- , sinulle ei pimeys ole pimeää, vaan yö on sinulle kuin päivänpaiste, pimeys kuin kirkas valo."

Niin. Uskon todellisuus on paradoksaalista. Me elämme todellisuudessa, joka on enemmän kuin ikinä osaamme kuvitella. Lumi peittää suojaansa, antaa maan levätä ja uudistua.  Mekin pääsemme kerran lepoon maan multiin. Jaksanko uskoa, että vain hetkeksi, ja senkin hetkisen Rakkauden kämmenellä?

Ruusuni kaukaa...


...ja läheltä


"Nyt me näemme kuin kuvastimessa...

...arvoituksen tavoin..."