torstai 9. marraskuuta 2017

Hämmentynyt

Tämä elämä hämmentää minua. Vai onko parempi sanoa: tämä aika ja ihmisten mielipiteet ja tapa esittää asioita on hämmentävää ja vaikeasti käsiteltävää. Rintamalinjoja alkaa olla liikaa. Välillä on hyvä olla sellaisessa porukassa, jossa vain ollaan hiljaa tai tehdään jotain yhdessä. Tänäänkin oli mukavaa käydä vesijumpassa, jossa esille ei totisesti noussut mieltä kuohuttavia asioita, vaan altaan vesi vain kuohahteli, kun siellä ponnistelimme "pötkylöiden" avulla jumpaten. Pukuhuoneessakin sai kokea täydellistä solidaarisuutta, kun vieläkin hiljaisina yritimme vetää alusvaatteita ylle  nihkeän ihon pistäessä mukavasti kampoihin.
Tänään ajauduin kuitenkin tilanteeseen, jossa ihan mukava ihmisen alkoi estoitta ja rajoituksitta solvata maahanmuuttajia, siis kaikkia heitä. Olin hämmentyneenä hetken aivan  hiljaa, mutta sitten oli pakko kertoa omista ajatuksista. Tuli siinä sitten kehuttua myös yhteisvastuukeräys yhtenä pienenä keinona "auttaa niitä sinne, ettei niiden tarvitse tulla tänne". Tuollaiset kohtaamiset ovat hämmentäviä. Kurjinta on omalta kannalta se, ettei itsellä ole yllättävissä tilanteissa riittävää tietoa näistä esim. maahanmuuttajia koskevista kysymyksistä. Vaikea tietysti ollakin, kun jokaisen tarina on erilainen. Niputtaminen riepoo mieltä. Eiväthän kaikki ole raiskaajia tai rikollisia. Ja periaatteessahan varmasti jokainen on sitä mieltä, että ihmisen on parasta elää omassa kulttuurissaan ja elinympäristössään jos vain olosuhteet sen sallivat.

Eiköhän sitä toisista välittämistä tulisi opetella ja koetella näissä lähi-ihmissuhteissa, pitää huolta heistä, jotka on lähellemme annettu. Mutta silmät ja korvat pysykööt auki niin, että osaamme ymmärtää edes hitusen myös kaukana eläviä veljiämme ja sisariamme. Niin kuin em. ystävälle yritin vähän naivisti selittää:  "Emmekö voisi ajatella, että tämä koko maailma on kuin suuri laiva. Me olemme kaikki siinä isona perheenä. On tärkeää, että jokaisella olisi tässä laivassa  hyvä matkustaa."

Aivan hirveää idealismiahan tuo on. Luther taisi olla oikeassa. Viime sunnuntain saarnassa kuulin, että hän vaati aikoinaan vallanpitäjiltä lainsäädäntöä, jossa esim. veroilla pitää turvata kaikille mahdollisuus  koulutukseen ja terveydenhoitoon. Ihminen kun on luontojaan syntinen. Häneltä ei  näin ollen voi odottaa hyviä tekoja niin, että pelkästään ihmisen laupeuden varassa myös heikommassa asemassa olevilla olisi mahdollisuus hyvään elämään. MOT.

Tämä oli tuiki tavallinen päivä, joka herätti paljon ajatuksia ja vielä enemmän tunteita. Siunaan itteni ja meen maate  :)

(Kuvat ovat miehen kamerasta, ikivanhoja. Ne eivät varsinaisesti liity juttuun.)
Mies teki joskus maalausten jämäpaloista taulun



Lappajärvi myrskysäässä

tiistai 29. elokuuta 2017

Lintuperspektiivi

Joskus omaa elämäänsä on tarpeellista katsella vähän kauempaa. Päivien ja tapahtumien pyörityksessä saattaa kadottaa itsensä monenlaiseen puuhasteluun. Mitä enemmän tulee ikää, sitä tärkeämmäksi tulee tarve tehdä oikeita asioita. Oikeat asiat ovat sellaisia, jotka antavat sisältöä elämään, hoitavat ihmissuhteita, tuovat iloa, noin niinkuin esimerkiksi. Vaikeaa se on, koska ihmisiä iloiseksi tekeviä asioita ja mielenkiintoista ja hyödyllistä tekemistä on niin paljon.
Otsikko viittaa lintuun. Miten korkealle oikein pitää lentää, että vain olennainen näkyy selkeästi?
Pitäisikö kaikki pikkumukava, kuten esim. sudokun tekeminen tai kirjojen lukeminen unohtaa? Onko ruuan laittaminen pitkän kaavan mukaan turhaa, kun "mättöä" saa kyllä nopeastikin ihan valmiina? Kuinka paljon ihmisen pitää liikkua ja ulkoilla, että siitä on todellisia terveydellisiä vaikutuksia? Miten hoitaa sukulaissuhteita, kun  lähes kaikki lähimmät asuvat maantieteellisesti kaukana? Kenen on vastuu, jos lähisuhteet kutistuvat joulukortteilun tasolle? Onko blogin pitäminen tärkeää?

Alkaa ahdistaa. Tästä tarkastelusta taitaakin tulla varsinainen itsetutkistelun aaveiden yö - vaatimuksia ja odotuksia, toiveita ja hyötynäkökohtia sikin sokin aivan rannaton määrä. Miten olla terveesti itsekäs? Jo työssä ollessani pohdin näitä samoja. Kenen kutsuun vastaan myöntävästi, miten vedän rajat?

Ilo on pieni sana, mutta kätevä mittari käytettäväksi. Näin toivon ja oletan. Jokaiseen päivään sovitettakoon riittävä määrä iloa tuottavia asioita. Siksi ruuan laittaminen pitkän kaavan mukaan on tärkeää, ainakin välillä ja riittävän usein. Siksi turhalta tuntuvan kirjan voi jättää kesken. Siksi joka ilta ei tarvitse katsoa kaksia uutisia. Siksi aikaa pitää viettää niiden ihmisten kanssa, joiden seurassa tulee rakentunut ja hyvä olo. Ja sen tähden lenkin voi välillä tehdä kaatosateessa, koska kastuminenkin on mukavampaa kuin TV:n  mitäänsanomattoman ohjelman tuijottaminen.
Siksi ihmistä hädässä ei voi hyljätä. Siksi kannattaa pitää kiinni toivon näköaloista. Siksi kannattaa välillä muistella ihmisiä, jotka ovat jo poissa täältä. Siksi kannattaa välillä laulaa sydämensä pohjasta. Siksi kannattaa osata myös  jättää jokin raskaaksi käynyt tehtävä. Täytyy uskaltaa luottaa toisiin ihmisiin. Hekin osaavat, kunhan annan itse tilaa. Ilon vuoksi kannattaa ottaa puhelin käteen ja soittaa ihmiselle, jota on jo pitkään ajatellut. Siksi kannattaa välillä olla ihan yksin ja hiljaa, kuunnella.
Ja juuri ilon tähden kannattaa puhua kauniisti ja toimia kärsivällisesti kotona. Ilon vuoksi kannattaa ottaa itsensä vähän kevyemmin.









torstai 6. heinäkuuta 2017

Runon ja suven päivä!

"Hei! Naapurissa liputetaan! Oi ei, nyt on runon ja suven päivä, nopeasti nyt lippu salkoon!" Näin alkoi tämä päivä meillä. Tai ei oikeastaan, se lähtikin käyntiin Kaisa Raittilan radioaamuhartaudella, siis aamuni alkoikin liikutuksen kyynelillä. Oikeastaan tuollainen hyvällä tavalla liikahduttava päivänaloitus oli tehokas. Olin nimittäin vielä unen ja valveen rajalla, kun mies napsautti radion päälle, mutta sitten muutamassa minuutissa heräsivät ruumis, sielu ja henki - koko minuus. Kannattaa kuunnella tuo toivosta puhuva hartaus Areenasta.Tämä suven ja runon päivä on ulkoiselta olemukseltaan lähes jäätävä. Sormia palelee ulkona hommaillessa. Kylmä viima puhaltaa läpi. Pukeutumiskysymyshän se kuitenkin vain on. On ilo   kävellä ja liikkua tuolla suomalaisessa suvessa, keskellä kesää, keskellä kaikkea tärkeää. Tänä aamuna orava kävi juomassa vettä puutarhatuoliltamme. Myös kaksi erilaista tienylitystyyliä on tällä viikolla huomiotu: rusakko loikkien ja siili kipittäen. Yhtenä iltana näin jokivarressa sorsaemon taapertavan tienlaitaa neljä tai viisi aivan pikkuista poikasta perässään. Se taisikin  olla jo kesäkuussa, kun olin naapurikylän jokisillalla etsimässä geokätköpurkkia.

Eino Leinon Hymyilevästä Apollosta löytyy säkeistöjä joka lähtöön. Sopisiko tänään tämä:

" Mutta emmehän tuiskussa kuljekaan,
kun oikein me aattelemme.
Vaikk´ elämme kaikki me päällä maan,
niin maassa tok´ kiinni emme.
Tääll´ onhan niin paljon muutakin
kuin multaa, on kaunista, kultaakin,
kun oikein, oikein me etsimme vaan.
Niin kaunis, kaunis on maa.

Oi katsokaa, miten lainehet
niin kauniisti rantoja kaulaa!
Oi kuunnelkaa, miten lintuset
niin kauniisti lehdossa laulaa!
Oi, ootteko nähnehet illan kuun
ja kuullehet kuisketta metsän puun,
min ylitse valkeat hattarat
suvitaivaalla vaeltavat?

Tai ootteko koskaan te painaneet
pään kesäistä nurmea vastaan,
kun heinäsirkat on helisseet
ja raikunut laulu rastaan?
Sinikellot tokko ne keinuivat,
lepinkäiset tokko ne leijuivat,
ja tuoksuiko kukkaset tuhannet? -
Sitä tuoksua unhota et."

Tänä kesänä on ainakin kaksi kertaa käynyt niin, että lapsuus on tullut aivan liki yht'äkkisestä tuoksusta. Toisella kerralla kuorin ystävältä saatuja raparperin varsia. Raparperin kirpakka tuoksu toi mieleen äidin lämpimänpehmeän olemuksen, lapsuuden puutarhan ja sen antimet.
Toisella kerralla metsässä kukkien ja maan tuoksun seka-aromi oli äkkiä aivan samanlainen kuin mummin ja paapan mökillä ihanina 1950- ja 1960-luvun kesinä. Tunsin paapan käden kädessäni matkalla hakemaan maitoa ja näin hänen hymynsä soutaessani ilta-auringossa verkoille. Minä pääsin soutajaksi, koska olin siinä niin hyvä! Kukaan ei kuulemma osannut huovata juuri oikein, paitsi minä. Voi että olin ylpeä ja iloinen!
Myös olen kaiholla muistellut mesimarjoja, joita ei enää ole. Mesimarja oli niin parasta, se pikantti maku, joka suli pienessä suussa. Puna-apilat ja niittynätkelmät taas ovat tuoneet lähelle viisi vuotta sitten poisnukkuneen siskon.
 Olisiko tämä nyt sitten vanhuuden alkua, kun kaiho nostaa mieleen kuvia menneistä suvista? Antaa olla sitten niin, jos niin on. Samaa elämää kaikki, menneet ajat ja nykyhetki, sama pää, samat silmät, samat jalat ja kädet - ja sama sydän myös tätä elämää kokea, itkeä ja nauraa. Ihana elämä.










torstai 15. kesäkuuta 2017

Suomen kesä, paras kesä!

Yritän nyt perustella, miksi kesälomaa voi viettää Suomessa ja  jopa kotona. Jos vaihtoehtona on vaikkapa lomamatka Kreikassa, voi kotimaahan jäämistä perustella seuraavasti:

1. Kotimaassa on monenlaista mielenkiintoista tutkittavaa. Lisäksi voit surffailla netissä tutustuen
   suosikkikohteeseesi ulkomailla,  esim. Kreikkaan. Älä ala kadehtia kreikkalaisia! Äläkä siellä
    matkustavaisia.
2. Selviät kaikkialla suomen kielellä.
3. Sinun ei tarvitse pakata (jos lomailet kotoa käsin). Tässä tapauksessa Sinulla ei ole myöskään yli-
    määräisiä majoituskuluja,
4. Nukut hyvin omassa sängyssä. Jos haluat, että sänky vaikuttaa hotellisängyltä, voit ostaa valkoiset
    pussilakanat ja tyynyliinat. Ihanan hotelliaamiaisen korvaat valmistamalla itse pekonit, piirakat,
    puurot etc.
    Huom. Sinun ei tarvitse harhailla etsimässä aamiaissalissa kahvikupillistasi. Kahvi ei ole  
    seisonutta.
5. Sinun ei tarvitse vuokrata autoa. Ajat vain omallasi lähimmälle uimarannalle, nautit kauniista
    kesäpäivästä ja tulet illaksi kotiin.
6. Voit nauttia kulttuurista omalla äidinkielellä. Kesäteatterin vuorosanat ymmärrät täydellisesti.
7. Ja mitä on hotellihuone verrattuna omaan mukavaan olkkariin!
8. Koti on aliarvostettu paikka. Jos et huomaa olevasi lomalla, varaa kalenterista yksi
    LOMAVIIKKO. Suunnittele päivien ohjelma huolellisesti. Lähde kotoa pois koko päiväksi. Kyl-
    mälaukut on keksitty, jos Sinulla ei ole varaa syödä ravintolassa.
    Käytä mielikuvitustasi. Jo päivä kansallispuistossa vaeltaen, uiden, kuvaten, tutkien saattaa tuntua
    pitkältä vapaalta. Vaikka olisit eläkkeellä . Niinkuin minä. Väitetään, ettei eläkkeellä olisi lomia,
    mutta lomahan on mielentila. Arki on arkea. Loma on vähän niinkuin juhlaa. Erilaista, hauskaa,
    viihdyttävää.
9. Mitähän vielä? Parin seikkailupäivän jälkeen voit löhötä puutarhassa, siemailla kylmiä juomia,
    grillata, lukea mukavaa kirjaa. Älä ala siivota tai laittaa monimutkaisia ruokia. Puutarhassa voit
    rapsutella kukkapenkkejä ja ihailla kaikkea kauneutta, mistä talvella vain uneksit.
    Niin. Ja jos ulkomaanmatkojen shoppailut puuttuvat, lähde oman paikkakuntasi ulkopuolelle
    tutustumaan lähitienoon kauppatarjontaan. Sieltähän voi löytyä jokin aarre - halvalla!
10.Et tarvitse matkavakuutusta. Jos satut sairastumaan, lepäät välillä ja siirrät lomapäiviä ihan
    tuosta noin vaan.

Aijai. Tuliko nyt tarpeeksi perusteluita? Kun katselet naapureittesi lomakuvia naamakirjassa tai instagramissa, älä lankea kadehtimiseen. Siellä on ollut kuitenkin liian kuuma, auringonpistos on häirinnyt lomanviettoa,vatsatauti on iskenyt tai varas on vienyt rahat, lento ollut myöhässä ja muutenkin matkanteko puuduttavaa.
Sitäpaitsi, todennäköisesti selviät viikosta pienemmällä luottokorttilaskulla.
Hyvää lomaa jokaiselle niin kotimaassa kuin muualla. "Sitä saa mitä tilaa", lainatakseni viime päivien
lentävää lausetta :)









sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Tämä pääsiäinen

"Mä ajassa oudosti liikun, tää tottako on vaiko ei...", lauloi Hector joskus 1970-luvulla. Tuo säe on juuttunut korvaani tuossa mennäviikolla. Se alkoi soida entisöinnin oppitunnilla kansalaisopistolla. Olen siellä entisöimässä äidin kapioarkkua. Opettaja sanoi jotenkin näin:"Meidän tulee seurata, jos ajassa liikkuu uusia oivalluksia tai ideoita." Ajattelin heti pian, että minähän tässä ajassa liikun, ja oudosti sittenkin.
Varsinaisen järkytysherätyksen koin, kun tajusin, että iso markettimme mainosti itseään suurin kirjaimin sillä, että on auki vuorokaudet läpeensä, koko pääsiäisen, kaikki sen pyhät. Itselleni on vahvasti taottu mieleen, ettei suurina juhlapyhinä, eikä edes sunnuntaisin, ole soveliasta mennä kauppaan. No, ovat ne muutkin marketit auki nämä pyhät päivät. Ei siinä mitään, jos joku hakee tarvitsemansa ruoan pyhänä, mutta se yleinen ajatus, että tämä on tätä ainaista samaa pyhät ja arjet! Sitä vaan olla möllötetään, shoppaillaan ja eletään kuin Ellun kanat.  Eikä nyt ole kysymys vain tästä kauppa-asiasta, on kysymys paljon suuremmasta. Se kristillinen arvomaailma, johon olen saanut kasvatuksen, on vähä vähältä murenemassa. Sivukorvalla (omistan sellaisenkin:)) kuulin joltain radiokanavalta haastattelun, jossa joku nuori mies totesi puolihuolimattomasti:"En todellakaan tiedä, en ole koskaan ollut hyvä näissä juhlapyhissä." Häneltä tiedusteli joku sitä, mikä päivä tämä kiirastorstai nyt oikein on.

Minäkään  en ole hyvä näissä juhlapyhissä. Eikä minulle ole oikein luonteenomaista paasata tällaista moralismia, mutta jotenkin nyt vaan tunnen itseni aivan vieraaksi ja muukalaiseksi tässä ajassa. Jeesus, hänen opetuksensa ja sovitustyönsä, jotka itselleni ovat kaiken Elämän lähde, on heitetty tarpeettomina rytöperän roskakasaan. Nyt on vallalla itsekkyyden ja kuluttamisen, kyynärpäätaktiikan ja hälläväliä - asenteen aikakausi. Ei tarvitse ottaa tosissaan Jeesuksen ohjeita lähimmäisen rakastamisesta. Vihapuhe ja pakolaisvihamielisyys ovat melkein muotia täällä meillä(kin) päin.

Mutta  Jeesus oli ihan toisenlainen. Hän oli valmis kärsimään, jos se on Jumalan tahto. Hän eli opetustensa mukaan, ilman syntiä. Hän tahtoi tehdä Isän tahdon loppuun asti, vaikka ristillä joutui kokemaan, että Isä hylkäsi hänet. Hän kuoli. Ennen kuolemaansa hänelle oli tärkeää tehdä hyvää, parantaa, auttaa köyhiä (niinkuin hän itsekin oli) ja saarnata oikeudenmukaisuutta ja Jumalan valtakuntaa.

Ja tänään, pääsiäisenä, suuri ilo täyttää kristikansan sydämen. Jeesus heräsi kuolleista. Hän elää.
Hän on ylösnoussut! Edelleen sanoma pätee,  Vaikka meidän aikamme kaikkine haasteineen näyttää hyljänneen hänet, hän ei ole hyljännyt ketään meistä. Näin uskon vielä tänään.







Pääsiäiskirkossa Parkanossa TV:n kautta, koska mulla on Flunssa



sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Opistolla taas

Edessäni on lautasellinen lihasoppaa. Ympärillä hyörii ihmisiä tarjottimineen etsimässä ruokasalista vapaata istumapaikkaa. Vihreät porsliinivarjostimet lampuissa ovat ennallaan, samanlaisia kuin 50 vuotta sitten. Tunnen monia ihmisiä, tervehdinkin. Vastapäisessä ikkunassa aurinko sädehtii lämpimästi. Opiston pihan takana jatkuu lakeus samanlaisena kuin vuosikymmeniä sitten. Istun pitkään ja huokaan viereeni saapuneelle tuttavalle:"Voisin istua tässä vaikka miten kauan tekemättä mitään. Katselisin vain tätä maisemaa, joka lapsuuden ja nuoruuden vuosina on piirtynyt syvälle minuun."

Mutta syön keittoni, annan paikkani seuraavalle ja jonotan astioiden palautukseen. Sitten siirryn opistorakennuksen kolmanteen kerrokseen. Siellä, luokassa numero yksi, odottavat muut vuosina 1966 - 1967 opiston käyneet kurssitoverini, tai siis ne heistä, joita opistovuosi jaksaa vielä innostaa niin paljon, että tulevat tähän toveripäivien kylkeen järjestettyyyn kurssitapaamiseen. Tunnen jännitystä. Tunnistanko noita ihmisiä, joiden kanssa kiihkeässä nuoruudessa vietin yhdeksän kuukautta tässä opistossa? Silloin vannoimme ikuista ystävyyttä ja itkimme silmät turvoksiin erotessamme toukokuussa 1967. Nyt tunteet ovat väljähtyneet, Mutta jotain varmaan sentään on jäljellä?

Saavun pieneen luokkahuoneeseen, jossa jo kaikki tuolit ovat varattuina ja  josta käytävään asti kuuluu iloinen puheen ja naurun ääni. Albumit on avattu ja päät kiinni toisissaan niitä innolla tutkitaan. Hämmästyksekseni tunnistan aika monta. Viisikymmentä vuotta on ehkä hieman muuttanut ulkoista olemustamme, mutta kukin on edelleen oma itsensä. Elämä on vienyt meitä erilaisa teitä, mutta nyt 21 noin seitsemästäkymmenestä on varannut juuri tämän päivän tullakseen tapaamaan vanhoja ystäviä. Miten mukavaa! Esittäydymme ja kerromme elämästämme ne tärkeimmät asiat. Tajuan, että tuo ammoinen opiskeluvuosi oli hyvin merkityksellinen. Jotain meissä tapahtui silloin. Emme eläneet noita kuukausia ja päiviä turhaan.

Itselleni opisto kaikkineen on ollut ihan oikea koti lähes koko lapsuuteni ja nuoruuteni ajan. Vanhempani olivat siellä opettajina, isä rehtorinakin. Vaivihkaa livahdin kurssikokoontumisesta takaisin tuttuun juhlasaliin. Siellä olivat laulajaiset jo alkaneet. Opiston nykyisistä opiskelijoista koostuva jazz-bändi soitti parhaillaan. Mahtavat lauluäänet noilla solisteilla! Ja sitten laulettiin Siionin Kannelta, joka itsellänikin tahtoo nykyään pölyttyä hyllyssä.Silmäni etsiytyivät jälleen ikkunasta ulos. Tuttu laulunhyrinä korvissa ja lapsuuden leikkipaikat siinä silmieni edessä, voinko tältä päivältä enempää pyytää?

Yhtäkkiä tuli kuitenkin ikävä omaan nykyiseen kotiin. Ostin vielä opiskelijoiden myyntipöydältä puolukkajäädykekakun ja suunnistin kohti parkkipaikkaa. Koivussa lauloi lintu. Kevät kohisi ympärillä. Onnellinen hetki.

Sauna ja aitat silloin joskus - ja ihana lakeus


Muistatkos tätä?


... ja tätä?

Ns. pikkuluokan perältä laulajaistunnelmaa

Ns. sivurakennuksessa on opistolaisten ja Kauhajoen taideyhdistyksen näyttely

Sininen taivas lakeuden yllä. Opistolla Marianpäivänä 2017

lauantai 14. tammikuuta 2017

Tärkeysjärjestys

On taas aika pysähtyä ja miettiä miten elämäänsä priorisoi. Mille arjessa on viisasta varata aikaa?
KonMarin siivousmetodissa kodissa valitaan esille ja säilytettäväksi tavarat, jotka tuottavat iloa ja jotka tukevat itse kunkin elämän arvojärjestystä.
Myös elämän muilla alueilla on jokaisen hyvä miettiä samaa. Mille haluan elämässäni antaa aikaa? Mitkä ovat arvoni? Mikä minua kantaa tässä päivässä niin, että huomisenikin on parempi?

Omat arvoni voi kiteyttää tuttuun Raamatun jakeeseen: "Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niinkuin itseäsi." Tämä maailmaa ja taivastakin syleilevä käsky vaatii arkielämässä toteutuakseen pientä mietintää. Tämä" kolmen käskyn kokoelma" pistää tarkkailun alle läsnäolon taitoni kohdatessani ihmisiä ja elämän tapahtumia sellaisina kuin ne minulle annetaan. Toisaalta - kun luotan armolliseen, rakastavaan Jumalaan, saan elää turhia murehtimatta ja levollisesti arkeani. Tuo Jumalan rakastaminen yli kaiken on vähän absurdin tuntuista. Toivon, että uskoni läpäisee kaiken tekemiseni. 
Totta on, että väittäessäni rakastavani Jumalaa yli kaiken, myös haluan häntä kuunnella aivan konkreettisesti päivittäin. Siitä en kuitenkaan aio pitää meteliä. Hedelmistäänhän puu tunnetaan. (Huh).

Elän lähimmäiseni eli mieheni  kanssa melko vaikeita aikoja sairauksien keskellä. Siksikin haluan pitää myös itsestäni hyvää huolta. Eli rakastaa itseäni. Tämä vuosi on ulkoilun, liikkumisen ja nukkumisen vuosi. Haluan raivata niille enemmän  tilaa jokaisesta päivästäni. Toivon, että voisin osaltani pitää huolta avioliitostamme olemalla kärsivällinen, huomioonottava, auttavainen ja ennen muuta lempeä ja rakastava. Oma hyvinvointi ja miehen hyvinvointi ovat toisistaan riippuvaisia. Jos hän voi hyvin, minäkin voin hyvin, jos hän voi huonosti, ei ole minunkaan hyvä olla. Mies arvostaa minua ja kannustaa kaikessa mitä teen. Se tuntuu hyvältä. Haluan osoittaa rakkauttani konkreettisesti olemalla läsnä silloin kun olemme yhdessä. Eli kännykkä pois käden ulottuvilta ja naamakirja kiinni aina ollessamme yhdessä.

Tähän arkipäivääni kaipaan ystäviäni! Toivon tältä vuodelta taitoa käyttää aikaani niin, että sitä riittäisi ystäville. Ystävyys ei ole onneksi paikkaansidottua. Ystävä on ystävä puhelimessa, kirjeissä ja sähköpostissakin. Vaikka parhautta on nähdä silmät, kuulla puhe ja tuntea lämpö.

Nämä asiat, Jumala, perhe ja ystävät,  joita ei ole kalenterissa säännöllisesti tiettyihin päiviin kirjattuna, ovat kuitenkin ne tärkeimmät, runko! Niiden tulee olla mielessä niin kirkkaina, että kalenteriin merkityt mieluisat harrastukset, liikunnat, kansalaisopisto, kuoro ja järjestötoiminta eivät ohjaisi elämääni. Sellaisena elämä olisi vain suorittamista. Haluan tänä vuonnakin elää rakastettuna ja rakastaen.
Kunpa tähän rakkauden piiriin kuuluisivat myös kaukaisemmat lähimmäiset, ne, joita en edes tunne, mutta joiden elämä tulee lähelleni jokaisen päivän uutisvirrassa. Elämän merellä seilataan niin erilaisissa tuulissa. Suurin osa suomalaisista purjehtii hyvinvoinnin myötätuulessa. Toivottavasti laivamme ei karahda kiville. Näin käy, jos unohdamme olevamme riippuvaisia luonnosta ja muun maailman ihmisistä. Elintasoa on välittäminen ja huolehtiminen - ei aineellinen rikkaus.

Elämä on yhteinen seikkailu, jossa jokainen kuitenkin  ohjaa omaa venettään. Ei pidä töniä toisia pursia, vaan koettaa seilailla muita satuttamatta. Tarvittaessa pitää tajuta ja uskaltaa mennä apuun.

Tämä kuva mieheni iloksi.  Häntä innostaa mikrokosmoksen elämä ja sen hahmot


Luonto!

Tutun lenkkipolun varrella tutut puut tervehtivät kulkijaa!

Uutta elämää odotellaan jälleen (seuraavassa polvessa, nääs)!

Rakkaus on pieniä tekoja!

Hyvä kirja päihittää facebookin aina!
 
"Liian suurten odotusten, vaatimusten paineessa
vapauteen minun anna, lepoon käydä, Jumala.
Rukouksen hiljaisuuteen, valoon Kirjan avatun,
lähellesi, Vapahtaja, kutsut kesken taistelun"