sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Opistolla taas

Edessäni on lautasellinen lihasoppaa. Ympärillä hyörii ihmisiä tarjottimineen etsimässä ruokasalista vapaata istumapaikkaa. Vihreät porsliinivarjostimet lampuissa ovat ennallaan, samanlaisia kuin 50 vuotta sitten. Tunnen monia ihmisiä, tervehdinkin. Vastapäisessä ikkunassa aurinko sädehtii lämpimästi. Opiston pihan takana jatkuu lakeus samanlaisena kuin vuosikymmeniä sitten. Istun pitkään ja huokaan viereeni saapuneelle tuttavalle:"Voisin istua tässä vaikka miten kauan tekemättä mitään. Katselisin vain tätä maisemaa, joka lapsuuden ja nuoruuden vuosina on piirtynyt syvälle minuun."

Mutta syön keittoni, annan paikkani seuraavalle ja jonotan astioiden palautukseen. Sitten siirryn opistorakennuksen kolmanteen kerrokseen. Siellä, luokassa numero yksi, odottavat muut vuosina 1966 - 1967 opiston käyneet kurssitoverini, tai siis ne heistä, joita opistovuosi jaksaa vielä innostaa niin paljon, että tulevat tähän toveripäivien kylkeen järjestettyyyn kurssitapaamiseen. Tunnen jännitystä. Tunnistanko noita ihmisiä, joiden kanssa kiihkeässä nuoruudessa vietin yhdeksän kuukautta tässä opistossa? Silloin vannoimme ikuista ystävyyttä ja itkimme silmät turvoksiin erotessamme toukokuussa 1967. Nyt tunteet ovat väljähtyneet, Mutta jotain varmaan sentään on jäljellä?

Saavun pieneen luokkahuoneeseen, jossa jo kaikki tuolit ovat varattuina ja  josta käytävään asti kuuluu iloinen puheen ja naurun ääni. Albumit on avattu ja päät kiinni toisissaan niitä innolla tutkitaan. Hämmästyksekseni tunnistan aika monta. Viisikymmentä vuotta on ehkä hieman muuttanut ulkoista olemustamme, mutta kukin on edelleen oma itsensä. Elämä on vienyt meitä erilaisa teitä, mutta nyt 21 noin seitsemästäkymmenestä on varannut juuri tämän päivän tullakseen tapaamaan vanhoja ystäviä. Miten mukavaa! Esittäydymme ja kerromme elämästämme ne tärkeimmät asiat. Tajuan, että tuo ammoinen opiskeluvuosi oli hyvin merkityksellinen. Jotain meissä tapahtui silloin. Emme eläneet noita kuukausia ja päiviä turhaan.

Itselleni opisto kaikkineen on ollut ihan oikea koti lähes koko lapsuuteni ja nuoruuteni ajan. Vanhempani olivat siellä opettajina, isä rehtorinakin. Vaivihkaa livahdin kurssikokoontumisesta takaisin tuttuun juhlasaliin. Siellä olivat laulajaiset jo alkaneet. Opiston nykyisistä opiskelijoista koostuva jazz-bändi soitti parhaillaan. Mahtavat lauluäänet noilla solisteilla! Ja sitten laulettiin Siionin Kannelta, joka itsellänikin tahtoo nykyään pölyttyä hyllyssä.Silmäni etsiytyivät jälleen ikkunasta ulos. Tuttu laulunhyrinä korvissa ja lapsuuden leikkipaikat siinä silmieni edessä, voinko tältä päivältä enempää pyytää?

Yhtäkkiä tuli kuitenkin ikävä omaan nykyiseen kotiin. Ostin vielä opiskelijoiden myyntipöydältä puolukkajäädykekakun ja suunnistin kohti parkkipaikkaa. Koivussa lauloi lintu. Kevät kohisi ympärillä. Onnellinen hetki.

Sauna ja aitat silloin joskus - ja ihana lakeus


Muistatkos tätä?


... ja tätä?

Ns. pikkuluokan perältä laulajaistunnelmaa

Ns. sivurakennuksessa on opistolaisten ja Kauhajoen taideyhdistyksen näyttely

Sininen taivas lakeuden yllä. Opistolla Marianpäivänä 2017