torstai 6. heinäkuuta 2017

Runon ja suven päivä!

"Hei! Naapurissa liputetaan! Oi ei, nyt on runon ja suven päivä, nopeasti nyt lippu salkoon!" Näin alkoi tämä päivä meillä. Tai ei oikeastaan, se lähtikin käyntiin Kaisa Raittilan radioaamuhartaudella, siis aamuni alkoikin liikutuksen kyynelillä. Oikeastaan tuollainen hyvällä tavalla liikahduttava päivänaloitus oli tehokas. Olin nimittäin vielä unen ja valveen rajalla, kun mies napsautti radion päälle, mutta sitten muutamassa minuutissa heräsivät ruumis, sielu ja henki - koko minuus. Kannattaa kuunnella tuo toivosta puhuva hartaus Areenasta.Tämä suven ja runon päivä on ulkoiselta olemukseltaan lähes jäätävä. Sormia palelee ulkona hommaillessa. Kylmä viima puhaltaa läpi. Pukeutumiskysymyshän se kuitenkin vain on. On ilo   kävellä ja liikkua tuolla suomalaisessa suvessa, keskellä kesää, keskellä kaikkea tärkeää. Tänä aamuna orava kävi juomassa vettä puutarhatuoliltamme. Myös kaksi erilaista tienylitystyyliä on tällä viikolla huomiotu: rusakko loikkien ja siili kipittäen. Yhtenä iltana näin jokivarressa sorsaemon taapertavan tienlaitaa neljä tai viisi aivan pikkuista poikasta perässään. Se taisikin  olla jo kesäkuussa, kun olin naapurikylän jokisillalla etsimässä geokätköpurkkia.

Eino Leinon Hymyilevästä Apollosta löytyy säkeistöjä joka lähtöön. Sopisiko tänään tämä:

" Mutta emmehän tuiskussa kuljekaan,
kun oikein me aattelemme.
Vaikk´ elämme kaikki me päällä maan,
niin maassa tok´ kiinni emme.
Tääll´ onhan niin paljon muutakin
kuin multaa, on kaunista, kultaakin,
kun oikein, oikein me etsimme vaan.
Niin kaunis, kaunis on maa.

Oi katsokaa, miten lainehet
niin kauniisti rantoja kaulaa!
Oi kuunnelkaa, miten lintuset
niin kauniisti lehdossa laulaa!
Oi, ootteko nähnehet illan kuun
ja kuullehet kuisketta metsän puun,
min ylitse valkeat hattarat
suvitaivaalla vaeltavat?

Tai ootteko koskaan te painaneet
pään kesäistä nurmea vastaan,
kun heinäsirkat on helisseet
ja raikunut laulu rastaan?
Sinikellot tokko ne keinuivat,
lepinkäiset tokko ne leijuivat,
ja tuoksuiko kukkaset tuhannet? -
Sitä tuoksua unhota et."

Tänä kesänä on ainakin kaksi kertaa käynyt niin, että lapsuus on tullut aivan liki yht'äkkisestä tuoksusta. Toisella kerralla kuorin ystävältä saatuja raparperin varsia. Raparperin kirpakka tuoksu toi mieleen äidin lämpimänpehmeän olemuksen, lapsuuden puutarhan ja sen antimet.
Toisella kerralla metsässä kukkien ja maan tuoksun seka-aromi oli äkkiä aivan samanlainen kuin mummin ja paapan mökillä ihanina 1950- ja 1960-luvun kesinä. Tunsin paapan käden kädessäni matkalla hakemaan maitoa ja näin hänen hymynsä soutaessani ilta-auringossa verkoille. Minä pääsin soutajaksi, koska olin siinä niin hyvä! Kukaan ei kuulemma osannut huovata juuri oikein, paitsi minä. Voi että olin ylpeä ja iloinen!
Myös olen kaiholla muistellut mesimarjoja, joita ei enää ole. Mesimarja oli niin parasta, se pikantti maku, joka suli pienessä suussa. Puna-apilat ja niittynätkelmät taas ovat tuoneet lähelle viisi vuotta sitten poisnukkuneen siskon.
 Olisiko tämä nyt sitten vanhuuden alkua, kun kaiho nostaa mieleen kuvia menneistä suvista? Antaa olla sitten niin, jos niin on. Samaa elämää kaikki, menneet ajat ja nykyhetki, sama pää, samat silmät, samat jalat ja kädet - ja sama sydän myös tätä elämää kokea, itkeä ja nauraa. Ihana elämä.