torstai 26. huhtikuuta 2018

Kiittääkö luonto?

Satuitkohan näkemään saman luontodokumentin kuin me? Siinä kerrottiin meret ja mannut täyttävästä muovijätteestä. Olin kuullut paljon asiasta jo aiemminkin, mutta kuvat, joita näimme, teki syvän ja pysyvän jäljen mieleeni. Nuori naistutkija oli perehtynyt albatrossien poikasten emoiltaan saamaan ruokaan. Tai ruoan jätöksiin. Poikaset olivat oksentaneet suuria määriä muovipusseja ja muita muovisia jätteitä. Joku riisiä sisältänyt pussi oli uusin löytö. Eräs poikanen oli kuollut nielaistuaan muovisen hammastikun. Pian näiden kuvien jälkeen kamera kääntyi kuvaamaan isoa valasta, joka yritti syödä muoviämpäriä.

Me tehostimme välittömästi omaa muovinkierrätystämme. Pieni asia meille, mutta pienikin askel oikeaan suuntaan on askel. Luin facebookissa erään ystäväni, viisaan miehen, teol.tri Juhani Veikkolan ahdistusta ihmisten elintottumuksista, jotka ylittävät luonnon kestokyvyn. Sen seurauksena lähdin minäkin tutustumaan 1972 kirjoitettuun Rooman klubin julkaisuun, jota edelleen pidetään hyvin merkittävänä asiakirjana maapallon kestokyvystä suhteessa maapallon ihmisten kulutustottumuksiin. Asiakirjan nimi oli Kasvun Rajat (Limits to Growth). Oleellinen huomio siinä on, ettei maailman väestö ja talous kasva samaa vauhtia. On koko ajan otettava huomioon miten paljon enemmän nopeasti kasvava väestö kuluttaa.

Aloin miettiä asiaa niin paljon, että kävin laskemassa oman ekologisen jalanjälkeni. Tulos ei ollut kovin imarteleva. Jos jokainen eläisi kuten minä, tarvittaisiin 2,89 maapalloa. Suomalaisten keskimääräinen ekologinen jalanjälki on 4,5 maapalloa.  Amerikkalaisten jalanjälki on vielä isompi, kun taas intialaisten elintavoilla pärjättäisiin 0,5 maapallolla.

En ahdistu, en ahdistu, en ahdistu... Yritän tehdä lisää pieniä muutoksia arkeeni. Sen, minkä voin.


Ekologinen jalanjälkeni kasvoi, kun tänä vuonna kävin Espanjan Manresassa ignatiaanisessa, ohjatussa hiljaisuuden retriitissä. Ymmärtääkseni tämä kävelyretkellä näkemäni juliste kehoittaa asukkaita pitämään ympäristöstä huolta. En kyllä osaa katalonian kiletä :)


Jonain mennä vuonna tulpaanit aukenivat näin.


Elämä on valoa ja varjoa!


Sinitintti puutarhan aroniassa.

sunnuntai 8. huhtikuuta 2018

Lohdutus

Meillä jokaisella on kokemus avuttomuudesta. Tarkoitan sellaista hetkeä, jolloin tie seuraavaan päivään tai tulevaisuuten näyttää olevan pimeän peitossa. En tiedä, miten tästä selviän eteenpäin. On pimeää. Olen yksin. Auttajaa ei ole. Elämä on nostanut arkeeni asioita, joiden edessä olen ymmälläni.

Tältä meistä tuntuu, mutta ehkä vasta vuosia myöhemmin huomaamme, että silloinkaan emme olleet yksin. Me olimme oman elämämme pimeässä kohdassa, mutta Lohduttaja oli läsnä.

Itselläni tällaisia hetkiä on ollut ja on yhä vieläkin. Sen verran jo tunnen itseäni, että tiedän reagoivani vaikeisiin asioihin unettomuudella, huonosti nukutuilla öillä. Miten toivottomalta tuntuukaan, kun yksin valvoo eikä ymmärrä, miten seuraavasta päivästä ollenkaan selviää.
Taaksepäin katsoessaan ymmärtää sen, että apu on ollut lähellä.

Olin osallisena kahdeksan päivän ignatiaanisessa, ohjatussa retriitissä. Siellä oli mahdollisuus kuunnella paljon Häntä, joka sanoo nimekseen "Minä olen". Jo tuo nimi on lohdutus. Jumala on koko ajan ja joka paikassa. Pääsiäisen Kristus on yhä elävä ja rakastaa meitä.

Tuolla retriitissä tuli ohjaajani kanssa puheeksi eräs runo, jonka jo ajat sitten olen kirjoittanut. Siinä runossa kerron erään pimeän elämänvaiheeni keskellä tapahtuneesta lohduttavasta kohtaamisesta Jumalan kanssa.

Oli sateinen heinäkuun päivä.
Jumala katsoi sisään keittiön ikkunasta ja kysyi:
"Saanko käydä peremmälle?"

Minä hämmästyin kerta kaikkiaan.
Minä luulin, että Jumala jo oli sisällä.
Sanoin vähän hölmistyneenä:"Okei, mikäs siinä,
olen vain luullut, että olet jo sisällä."

"Niin olenkin.
Mutta tahtoisin käydä peremmälle,
pois ovensuusta
jossa aika ajoin on vaikea tuntea oloaan kotoisaksi."

"Tule!"
minä sanoin
ja pistin kahvin tippumaan.
Hiukan hermostutti.

Jumala nosti kupin huulilleen
ja hymyili niin suloisesti
että pieni sydämeni suli kerta heitolla.
"Ja kahvin jälkeen kerrot minulle ihan kaiken",
Jumala sanoi.
Silloin minulta pääsi kuuma ja pitkä itku.

Kaikki oli koko ajan paremmin
kuin maan pällä olleenkaan voi olla.
Kevyttä, ilmavaa, kirkasta.